Laura Tuohilampi: Matikkanälkä (PS-Kustannus 2017)

Alunperin minun piti kirjoittaa blogaukseni toisesta kirjasta, mutta vaihdoin tähän. Kirja on tuore ja käsittelee suoraan omaa aihettani. Pidin kirjasta myös huomattavasti enemmän.

Matikkanälkä on kirjoitettu "herättämään matikkanälkää" eli tarjoamaan innostusta matematiikan opiskeluun. Opiskelua innoittaakseen kirja on erittäin hyvää luettavaa myös opettajille ja opettamista opiskeleville. Kirja tutkii matematiikan opettamisen ja oppimisen ongelmia. Matematiikan opettajat ovat jossain vaiheessa olleet todennäköisesti innostuneita matematiikasta ja heidät on sitä ennen jotenkin onnistuttu innostamaan. Opetetaanko opettajille innostamista riittävästi? Miten saadaan matematiikkaa vieroksuva oppilas kääntämään kelkkansa ja muuttamaan suhtautumistaan? "On vaikea kuvitella, miten teknistä osaamista voi tosiasiallisesti parantaa, jos oppilas ei sitä edes toivo".

Kirja koostuu 13 aiheesta, joissa käsitellään mm. asennoitumista, oppimisen tapoja, omatahtisuutta ja vaativuustason nostamista. Jokaisessa aiheessa on mukana joku "fiittaaja", eli vieraileva kirjoittaja. Kussakin kappaleessa käsitellään kappaleen aihe ja annetaan ruokalistamaisesti tehtäviä tai keinoja opettamisen järjestämiseen. Esimerkiksi Loogisuus-kappaleen lopussa ruokalista alkaa pikkunälällä (sudokut) ja alkuruualla (yliopiston psykologian pääsykokeiden loogisen päättelyn osio), jatkuen ensimmäiseen (erilaisia pulmia) ja toiseen pääruokaan (pelien logiikka) ja jälkiruokaan (tulitikkupulmat). Kappaleen noin viiden sivun asian lukemalla opettajalle saadaan ehkä palautettua vähän mieleen sitä miksi ja miten tiettyjä asioita pitäisi käydä läpi. Matematiikan opiskelija taas saattaa hoksata, ettei matematiikka olekaan pelkästään hikeä ja katkenneita lyijykynän kärkiä.

Kirja yrittää haukata ison palan olemalla samaan aikaan innostava teos oppilaalle ja opettajalle ja onnistuukin tässä hienosti. Teoreettista pedagogista lätinää on hyvin vähän ja esimerkit ovat hyvin käytännönläheisiä. Pedagogiset opit on kirjoitettu usein auki niin, että esimerkiksi lukiolainen pysyy hyvin kärryillä, eikä "reflektointi" käytetä kyllästymiseen saakka.

Kaiken kaikkiaan kirjan on mainio innostaja sekä opettajille, että oppilaille. Peruskoulu- ja lukiomatematiikkaa voi opettaa erilaisilla tavoilla, vaikka asiasisältö pysyisikin samana. Pääpaino voi ihan hyvin olla hauskanpidossa ja matematiikassa yhtä aikaa.

Pasi Silander, Hanne Koli: Verkko-opetuksen työkalupakki

Pasi Silander, Hanne Koli: Verkko-opetuksen työkalupakki (Finn Lectura, 2003)

Verkko-opetuksen työkalupakki on korkeasta iästään huolimatta varsin kelvollinen opas verkko-opetuksen suunnitteluun. Tämäkin kirja päätyi lukuluettelooni omasta tarpeestani. Suunnittelin verkkokursseja omille oppilailleni ja tuo oli yksi kattavimpia kirjamuodossa saatavia oppaita. Vaikka menetelmät ja ohjelmistot ovat kauan sitten vaihtuneet, on verkkokurssin suunnitteluosiossa valtavasti hyödyllistä pohdittavaa ja huomioonotettavaa. Itse koin varsinkin suunnittelua ja rakenteen organisointia koskevat kappaleet hyödyllisinä.

Oppimisprosessin suunnittelu ja rakentaminen noudattaa tuttua kaavaa. Tehdään oppimisaihio, johon valmistellaan opetustehtävä ja oppilaalle soveltuvaa opetusta. Näiden jälkeen arvioidaan tehtävä ja sen perusteella arvioidaan mitä on opittu. Vanhan maailman aikaan kokonainen kurssi olisi voinut koostua kahdesta tai kolmesta tällaisesta. Verkkoon tehtävässä opetuksessa arviointi on mahdollista automatisoida ja esimerkiksi matematiikan kurssi voi muodostua sadasta arvioinnista. Mitä useampia ja paremmin suunniteltuja arviointeja tehdään ja valmistellaan, sitä paremmin ongelmat voidaan osoittaa ja sitä helpompi niihin on puuttua yksilöllisesti. Kirjassa käydään läpi oppimistehtävien suunnittelu tarkasti, mutta tehtävän arvioinnin automatisointia ei kirjassa käydä läpi. Ilmeisesti automatisointia ei vielä kirjaa kirjoittaessa nähty mitenkään erikoisen tärkeänä. Kuitenkin suuria ja helposti toistettavia kursseja suunnitellessa automatisointi muodostuu hyvin tärkeäksi.

Eniten sain itselleni uutta oppimisprosessin ohjauksesta. Vaikka kirjassa ei puhuta matematiikan tyylisen aineen opettamisesta, voi ohjausta soveltaa ihan hyvin kirjan avulla. Suunnitellessa ohjausta, kirjan tarjoamat taulukot erilaisiin vuorovaikutustapahtumiin ja niistä kumpuaviin ongelmatilanteisiin ovat arvokkaita.

Itse luin kirjan nimenomaan käytännön soveltamisen tueksi, mutta kirja esittelee myös erilaisia pedagogisia malleja niille, joilla ei ole mallia valmiiksi mietittynä.

Kokonaisuutena kirja on hyvinkin nimensä mukainen työkalupakki, vaikka aika onkin ajanut käytännön toteutusten ohi jo jonkin aikaa sitten. Itsetestaamista tai tehtävien automatisointia ei käsitellä ollenkaan, mutta kurssin tai kokonaisuuden rakentamista koskevat asiakokonaisuudet ovat hyvin käsiteltynä.

Suomen Hitsausteknillinen Yhdistys r.y, Lepola P, 2/2016, Nuorten hitsaajien osaaminen, Oriveden Kirjapaino.

Tämä kirjoitus antaa mielestäni hyvän vastauksen OK2: sen ydinkysymykseen: Minkälaista osaamista opintojen joustava suunnittelu ja toteutus edellyttävät opettajalta ja muilta työntekijöiltä?
Kirjoituksessa käsitellään nuorisopuolen toisen asteen opiskelijoita, jotka opiskelevat metallipuolella ja ovat joukossaan ”timantteja”. Opiskeluiden alkuvaiheessa heidät poimitaan opiskelijoiden joukosta ympäri suomea ja heille lähdetään rakentamaan vahvaa osaamista hitsauksen parissa, osallistuvathan he vuosittaiseen hitsauksen nuorten SM- kisoihin ja sieltä voittajan tie käy kohti Ammattitaidon EM- kisoja.
Suunnitelman mukaan tässä ”järjestössä” on mukana kolme henkilöä, jotka kukin vastaavat omasta osastaan. Yksi vastaa kisojen karsinta- ja tehtäväkoordinoinnista, yksi materiaali- ja laitepuolen järjestämisestä ja yksi kisaorganisaation järjestän vastuusta.
Nuorten SM- kisoihin osallistuvalla joukolla on edessään kolme yhteistä leiritystä, ensimmäinen Seinäjoella, toinen Kuopiossa ja kolmas Oulussa. Leiripäivät ovat kaksipäiväisiä ja näihin on rakennettu oma runkonsa, minkä mukaan opiskelijat harjoittelevat intensiivisesti. tehtäväkoordinoijan rooli on todella merkittävässä roolissa ja hän vastaa leiripäivien ohjelmasta, sekä siitä, että leirillä opiskelijat saavat kyseiset harjoituksensa tehtyä. Leirille otettiin 13 osallistujaa, joista loppukilpailuun pääsee kahdeksan.
Leiripäivien jälkeen nuoret kisaavat 2016 vuoden hitsauksen SM-kisoissa 15 – 17.03.2016, osallistujia oli tässä vaiheessa jäljellä kahdeksan parasta. Kisat järjestettiin Tampereella, Nordic Welding Expo: ssa. Voiton vei Vaasalainen opiskelija.
Loppukisa oli tiukka, finalistien tasoerot olivat niin vähäiset.
Päätuomarina toimi arvostettu kolleega Seinäjoelta, Lepola Pertti. Tämän kirjoituksen omistan myös Pertille, joka menehtyi heinäkuussa äkillisen sairauden murtamana.

Eläköön kyläkoulu!

Korpinen Eira (toim.). 2010. Eläköön kyläkoulu!. PS-kustannus. Jyväskylä.

Kyläkoulujen kohtalo on ollut omassa asuinkunnassani tapetilla viimeiset vuodet ja sama meno tuntuu jatkuvan. Lasten määrän laskiessa ja koulujen korjausvelvoitteen painaessa kunnassa on jo lakkautettu alakouluja ja loputkin kyläkoulut ovat uhattuina. Koulujen lakkauttamista perustellaan oppilasmäärän vähenemisellä sekä säästösyillä. Toisaalta lakkauttamisen seurauksena koulukyytikustannukset nousevat ja vastaanottavien koulujen kantokyky on koetuksella ja siten koulun lakkauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Puhutaan jopa uuden koulun rakentamisesta, joten ainakaan lyhyellä aikajänteellä säästöä tuskin tullaan saamaan. Oman kunnan akuutti tilanne sai minut valitsemaan viimeiseksi lukukirjakseni mm. oppimisen laatua ja pedagogiikkaa kyläkouluissa tarkastelevan teoksen. Kirja pohjautuu tutkimus- ja kokemusperäiseen tietoon mutta täytyy myöntää, että kirjoittajan oma kanta näkyy kirjassa niin selkeästi, että välillä olisi toivonut hiukan puolueettomampaa näkökulmaa.

Kyläkoulu toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa ympärillä olevan kylän kanssa ja on kylälle usein elinehto. Kyläkoulu on usein koko kylän keskus ja palvelee monipuolisesti kyläläisiä kouluajan ulkopuolella harrastuspaikkana. Jo yksistään tämän takia kyläkoulujen lakkauttaminen on koko kylän asia. Kyläkoulut ovat yleensä pieniä kouluja. Pienellä koululla tarkoitetaan kirjan mukaan alle 50 oppilaan 2-3 opettajaisia kouluja. Pienten koulujen määrä Suomessa on laskenut koko ajan: vuosina 1990-1991 64 % Suomen kouluista oli pieniä, vuonna 2004 ja 2009 vastaavat luvut olivat 32 % ja 26 % .

Kyläkouluissa korostuu kirjan mukaan yleensä kognitiivis-humanistinen oppimiskäsitys, jonka mukaan oppilas on aktiivinen, opiskelustaan vastuuta ottava yksilö. Pienessä luokassa yksittäinen oppilas pääsee paremmin esille. Kyläkoulun parhaita puolia varmasti onkin, että pienessä koulussa pystytään huomioimaan oppilaiden yksilölliset tarpeet. Toisaalta ongelmaa saattaa ilmetä, kun luokkien yhteisiä avustajia ei pieniin kouluihin välttämämättä ole mahdollista saada eikä välttämättä ylimääräisiä luokkatiloja ole yhtään. Siten luokan eriyttäminen oppilaiden yksilöllisten tarpeiden mukaan ei välttämättä ole pienessäkään koulussa isoa koulua helpompaa.

Opettajan työ kyläkoulussa on kirjan mukaan esimerkki uudenlaista opettajuudesta, jossa keskeistä on monipuolinen yhteistyö ja verkottuminen vanhempien ja asiantuntijoiden kanssa. Pienuus mahdollistaa tiiviin kanssakäymisen toimijoiden välillä ja parhaassa tapauksessa kyläkoulu tarjoaa oppilaille laadukkaan psyykkisen ja sosiaalisen kasvuympäristön. Toisaalta pienessä koulussa kaverivaihtoehtoja on vähemmän ja siten joillekin lapsille pieni koulu ei aina ole paras vaihtoehto.

Kirjan mukaan pienten koulujen oppimistulokset eivät yksiselitteisesti eroa isompien koulujen oppimistuloksista Suomessa. Vaihtelut oppimistuloksissa koulujen välillä Suomessa ovat kansainvälisesti katsoen hyvin pieniä. On hyviä ja huonoa isoja ja pieniä kouluja. Tutkimuksissa ei myöskään ole löydetty eroa kaksi- ja kolmiopettajaisten koulujen oppimistulosten välille Suomessa. Sillä siis ei näytä olevan merkitystä, monenko luokka-asteen yhdysluokassa toimitaan. Kansainvälisesti tarkastellen luokkakoolla sen sijaan näyttäisi olevan merkitystä oppimiseen. Yhdysvaltalaisten tutkijoiden mukaan 300 oppilaan lisäys koulun oppilasmäärään heikentää oppimistuloksia, samoin muissa tutkimuksissa on saatu viitteitä, että suurimmat edut koulutulokasryhmissä saavutetaan alle 20 oppilaan ryhmissä.  Sukupuolella näyttäisi olevan jonkin verran merkitystä koulumenestykseen koulun sijainnista riippuen sillä on huomattu, että maaseudun kouluissa tytöt ovat lukutaidossa parempia kuin kaupungin kouluissa. Kenties maaseudun tytöt lukevat vapaa-ajallaan kaupungissa asuvia tyttöjä enemmän? Poikien kesken tällaista eroa ei sen sijaan näyttäisi olevan, sillä heidän koulumenestyksessään ei ole havaittu koulun sijainnista riippuvia eroja.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kyläkoulut ja niiden lakkauttaminen herättävät tunteita laajalla rintamalla. Samoin koulujen lakkauttamisen vaikutukset ulottuvat laajalle. Tutkimusten valossa oppilasryhmien koon vaikutus oppimiseen Suomessa ei ole yksiselitteinen, joten sitä yksistään ei voida käyttää kyläkoulujen puolestapuhujana mutta lähikoulun merkitys kyläyhteisölle ja lasten identiteetin kasvulle pitää tunnistaa. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että haluaisi lukea myös puhtaasti neutraalilta kantilta aiheesta kirjoitettuja teoksia.

Pienten piirissä - Lasten kokemasta yhteisöllisyydestä

Marjanen Päivi, Marttila Marjaana & Varsa Marjo. 2013. Pienten piirissä. Yhteisöllisyyden merkitys lasten hyvinvoinnille. PS-kustannus. Jyväskylä.

Pienten piirissä -teos tarkastelee pienten lasten alle kouluikäisten lasten vuorovaikutussuhteita ja yhteisöllisyyttä sekä niiden merkityksiä lasten hyvinvointiin ja oppimiseen. Yhteisöllisyyttä lasten maailmassa on tutkittu vielä melko vähän. Yhteiskunnallinen muutos on muuttanut niin aikuisten kuin lastenkin kokemaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys ei välttämättä ole kadonnut mutta, kuten sanottu, ainakin muuttanut muotoaan modernistuvassa maailmassa. Kirjan mukaan moderneja yhteisöjä leimaavat moninaisuus, erot ja satunnaisuus. Johonkin kuulumisen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut vaan yhteisöjen merkitystä on alettu uudelleen korostaa.  

Yhteisöllisyys määritellään kirjassa johonkin kuulumisena. Yhteisöllisyyteen liittyy yleisesti me-henki, joka luo postiviisen tunnesiteen ihmisten välille. Yhteisöllisyyteen liittyvät oleellisesti myös osallisuus, yhteinen jaettu tekeminen ja kiinnostuksen kohteet. Yhteisöt perustuvat yleensä valintaan ja yhteiseen, yhdessä luotuun toimintaan, tosin lasten yhteisöt eroavat aikuisten yhteisöistä yleisesti juuri valinnan suhteen. Suurin osa lasten yhteisöistä on ainakin osittain aikuisten luomia, määrittelemiä ja ylläpitämiä. Esimerkiksi päiväkotiryhmät ovat aikuisten määrittelemiä ja rajaamia, joskin lapsilla on yleensä jonkinlainen päätösvalta ja vaikutusmahdollisuus ryhmän sisälle muodostuvien yhteisöjen rakenteeseen. Kirjassa on otteita yhden kirjailijan väitöskirjaansa varten keräämästä aineistosta, jossa kuvaillaan kahden päiväkotiryhmän, 3-5 -vuotiaiden sekä 6-vuotiaiden, yhteisöllisyyden kehittymistä ja ilmenemistä. Elävät otteet ja keskustelut lasten vuorovaikutussuhteista ovat luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa ja auttavat konkretisoimaan kuvattuja ilmiöitä.

Yhteisöllisuuden kehittyminen on pitkäkestoinen prosessi. Kirjan mukaan kyse ei ole automaatiosta vaan yhteisöllisyys rakentuu ja se rakennetaan. Yhteisöllisyys voidaan ymmärtää neljän peruselementin kautta, jotka ovat jäsenyys, vaikuttaminen, integraatio ja tarpeiden tyydyttäminen sekä jaettu emotionaalinen yhteys. Yhteisön jäsenyys voidaan määritellä myös kolmella tapaa, jotka ovat annettu (ulkoapäin määritelty, esim. päiväkotiryhmät ja koululuokat), osallistuva ja koettu yhteisöllisyys. Yhteisössä yksilö yhdistää oman identiteettinsä yhteisön identiteettiin eli yhteisössä "minästä" tulee "me".

Kirjan aineiston mukaan uusien päiväkotiryhmien yhteisöllisyys kehittyi hitaasti. Ensimmäiset yhteisöllisyyden merkit olivat näkyvissä ystävysten kesken kolmen kuukauden kuluttua syksyllä käynnistyneen päiväkotiryhmän toiminnan alkamisen jälkeen. Ystävyksistä yhteisöllisyys levisi ensin ryhmän sisäisiin pienryhmiin ja oli nähtävissä koko toimintaryhmän tasolla vasta loppukeväällä. Yhteisöllisyys kehittyi etsimisen vaiheesta piirteiden ilmenemisen vaiheeseen ja siitä edelleen aitoon yhteisöllisyyteen. Aitoon yhteisöllisyyteen liittyi voimakas ryhmien oma toimintakulttuuri ja -tavat, toisten auttaminen, toisista välittäminen, vähäiset konfliktit ja pyrkimys ratkaista erimielisyydet rakentavasti. Lasten puheissa yhteisöllisyys ilmeni yleisesti me-puheena, jolla he vahvistivat kokemuksiaan ryhmän jäsenyydestä. Lasten yhteisöllisyys rakentui kirjailijan väitöskirjan mukaan yhteisen leikkitoiminnan kautta ja aikuisen rooli oli olla yhteisöllisyyden mahdollistaja luomalla tilanteita yhteisöllisyyden alkamiselle ja kehittymiselle. Aikuisten onkin hyvä tunnistaa, mitkä elementit yhteisöllisyyden kokemukseen vaikuttavat. Esim. päiväkotiryhmissä yhteisöllisyydellä on parhaat edellytykset kehittyä vapaan leikin aikana, koska vain tuolloin lapset saavat muodostaa yhteisönsä itse. Kasvattajan tehtävä on auttaa syntyvien ristiriitatilanteiden ratkaisemisessa.

Oppimiseen yhteisöllisyydellä on suuri merkitys. Lapset oppivat vertaisryhmissä yhteisten tavoitteiden määrittelyä, sisäistämistä ja tavoitteisiin sitoutumista, toiminnan arviointia sekä jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentamista. Vertaistensa kanssa toimiessaan lapset oppivat sosiaalisia taitoja, empatiakykyä ja toisen asemaan asettumista. Kaikkia näitä taitoja tarvitaan myöhemmin kouluelämässä, opiskelussa, työelämässä ja myöhemmissä ihmissuhteissa ja tiedetään, että yhteisöiden ulkopuolisuuden kokemukset altistavat syrjäytymiselle ja siten tulevaisuuden ongelmille.

Ratkaiseva vuorovaikutus

Cantell Hannele. 2010. Ratkaiseva vuorovaikutus. Pedagogisia kohtaamisia lasten ja nuorten kanssa. PS-kustannus. Jyväskylä.

Vuorovaikutus on opettajan työssä, kasvattamisessa ja opettamisessa, ratkaisevan tärkeää. Vuorovaikutukseen tarvitaan aina vähintään kaksi ihmistä ja kummankin ihmisen persoona, kokemukset ja mielentila vaikuttavat vuorovaikutustilanteeseen. Opettaja kohtaa työssään lukuisia erilaisia persoonia, joten vuorovaikutustilanteitakin syntyy lukuisia erilaisia.

Hannele Cantellin kirja esittelee vuorovaikutustilanteita, joita opettaja kohtaa työssään toistuvasti. Kirja on syntynyt siten, että kirjan tekoon osallistuneet opettajat lastentarhanopettajista aineenopettajiin saivat luettaviksi todellisiin tapahtumiin liittyneitä mutta fiktiivisesti esitettyjä esimerkkitarinoita, joiden pohjalta he kirjoittivat omakohtaisia kokemuksiaan vastaavista tilanteista. Kirjassa käydyt tilanteet on jaoteltu kahden luvun alle, jotka ovat "kohtaamisia opetus- ja oppimistilanteissa" ja "koulu sosiaalisena kohtaamispaikkana". Kirjassa käsitellään mm. hiljaisten, kömpelöiden ja hitaiden oppilaiden kohtaamista, osaamistaan vähettelevien oppilaiden tukemista, koulukiusaamistapauksia sekä sukupuolen ja seksuaalisuudet merkitystä koulutyössä. Kirjan kertomukset antavat lukijallen vertaistuellisia kokemuksia ja siten niiden toivotaan auttavan ongelmien ratkaisemisessa ja opettajaa löytämään oman toimintatapansa kohdata erilaiset vuorovaikutustilanteet. Pureudun kirjan yhteen lukuun tarkemmin.

Hiljaiset oppilaat unohtuvat helposti koululuokassa. Hiljaisuuden ja vetäytyneisyyden taustalla saattaa olla moninaisia ongelmia, joita opettajan tulee yrittää selvittää. Aina hiljaisuuden taustalla ei kuitenkaan suinkaan ole kyse ongelmista vaan kyse saattaa olla myös oppilaiden henkilökohtaisista persoonallisuuden piirteistä. Hiljaiset oppijat koskettavat itseäni henkilökohtaisesti, sillä kolmesta lapsestani kaksi on selvästi hiljaisia ja kolmas avoimella ja vilkkaalla temperamentillaan heidän vastakohta. Tällä hetkellä vasta yksi lapsistani on koulussa mutta minulla on tunne, että erilaiset temperamentit kohtaavat erilaisia haasteita koulutiellä. Tämän vuoksi luin kirjan luvun mielenkiinnolla. Kirjassa oli mielestäni osuvasti kommentoitu opettajan roolia hiljaisten oppilaiden kohtaamisessa: "Opettaja ei voi tyytyä siihen, että oppilas on hiljainen. Opettajan tulee paitsi selvittää hiljaisuuden syy, myös hahmottaa, haittaako tilanne oppilasta. Opettaja on aikuinen, jolla on oppilasta laajempi ymmärrys luokan sosiaalisista suhteista ja oppimisilmapiiristä. Siksi hänellä on myös vastuu selvittää syrjään vetäytymisen syyt." Uutta opetussuunnitelmaa on välillä kritisoitu, että se aiempaa enemmän unohtaa hiljaiset oppilaat ja korostaa sosiaalisuuden ja akiivisuuden merkitystä koulussa ja tulevaisuuden työelämässä. Kritiikkiä on kuulunut, että uusi opetussuunnitelma pyrkii ajamaan kaikki oppilaat samaan temperamenttimuottiin. Opettajan onkin hyvä tunnistaa, että hiljaisuus voi olla oppilaan synnynnäinen temperamentti ja siten oppilasta pitää arvostaa sellaisena kuin hän on. Kuten sanottu, tämä sen jälkeen kun ensin on selvitetty, että oppilasta ei esim. kohdella / ole kohdelty kaltoin ja hän sen vuoksi vetäytyy tilanteista. "On hiljaisia, jotka eivät HALUA sanoa mitään, vaikka osaisivatkin. On hiljaisia, jotka eivät USKALLA sanoa mitään. On hiljaisia, jotka eivät oikein OSAA sanoa mitään, vaikka kovasti haluaisivatkin. Opettajana sitä koettaa parhaansa mukaan selvittää, mistä hiljaisuudessa oikein on kysymys.", toteaa peruskoulun ja lukion aineenopettaja Anna-Leena kirjassa.

Kirjassa parasta olivat ehdottomasti alaotsikoiden alle kootut aidot esimerkit opettajien kohtaamista vuorovaikutustilanteista. Lukujen loppuun oli lisäksi koottu aiheeseen johdattelevia ja ajatuksia herättäviä kysymyksiä. Mielestäni kirja voisi hyvin toimia opettajakoulutuksen oppikirjana tai esim. tarkempaa teoriatietoa aiheista sisältävien luentojen herättelymateriaalina. 

Ikäihmisten oppimisesta

Valitsin viimeiseksi lukukirjakseni teoksen "Elinikäinen oppiminen", jonka on toimittanut Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Kirja sopii paitsi omaan henkilökohtaiseen elämääni, myös työhöni aikuiskasvatuksen parissa.

Kirja käsittelee elinikäisen oppimisen teemaa monipuolisesti sen historiasta ja perusteista alkaen. Itse nostin omaksi mielenkiinnon kohteekseni, jota tässä blogikirjoituksessa käsittelen, teeman ikäihmisten oppimisesta.

Kasvatusgerontologian, kuten myös oman opetustyöni lähtökohta, on vanhenevan ihmisen elämänlaadun parantaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Tämän kauniin ajatuksen toteutumisen haasteena ovat yksilöiden väliset erot biologisen ja psyykkisen vanhenemisen etenemisessä.

Perinteisen aikuiskasvatuksen metodit eivät välttämättä sovellu sellaisenaan heterogeenisen vanhusryhmän oppimiseen. Opetussuunnittelun pohjaksi olisikin otettava vanhenemista tutkiva kognitiivinen psykologia.

Myös ikääntyneen oma tulkinta henkisen vanhenemisensa muutoksista vaikuttaa oppimismotivaatioon. Hän tarvitsee paljon myönteistä palautetta oppimisestaan, koska kynnys oman suorituskyvyn aliarvioimiseen on suuri. Omaan oppimiskykyyn luottaminen on ensiarvoisen tärkeää oppimisen mahdollistumiseksi.

Kirjan mukaan, mitä konkreettisemmaksi ikäihmiselle laadittu tehtävä saadaan ja mitä enemmän se kyetään liittämään hänen arkielämänsä kehyksiin, sitä helpompaa oppiminen ja muistiin palauttaminen ovat. Esimerkiksi ikäihmiselle voisi olla motivoivaa aloittaa uuden kielen opiskelu, koska edessä on matka ulkomaille. Myös näön, kuulon ja tuntoaistin yhtäaikainen käyttö parantaa sekä mieleenpainamista, että mieleenpalauttamista.

Ikäihmisillä on hyvät mahdollisuudet ymmärtää laajoja kokonaisuuksia, vaikka ulkoaoppimiskyky onkin heikentynyt. Ymmärtävä oppiminen onkin keskeisellä sijalla. Jos ikäihmisellä on kontrolli omasta elämästään, itsemäärämisoikeus, oppimisen onnistumisen edellytykset ovat aina paremmat. Henkisen vireyden säilyminen ruokkii itse itseään.

Yksi ikäihmisen oppimisen suuria esteitä on ns. "seniili spiraali" eli loppuromahdus, jossa ihminen menettää henkisen otteen, ilon elämästään ja lopulta toimintakykynsä. Tämä on hyvin tyypillistä ennen kuolemaa. Myös depressio, eli masennus, on tyypillistä ikäihmisten keskuudessa.

Fyysisen suorituskyvyn merkitys korostuu iän karttuessa. Häiriöttömän aivotoiminnan perusedellytys on riittävä aivoverenkierto. Tätä voivat haitata esim. sydänsairaudet tai verisuonten kalkkeutuminen.

Myös ravitsemustilan merkitys korostuu ikääntyessä. Esimerkiksi lääkkeet, alkoholi, tupakka, yksipuolinen ravinto, krooniset sairaudet, huonot hampaat saattavat vain pahentaa tilannetta. Ravitsemustilan korjaaminen johtaa usein merkittävästi yleiskunnon sekä aivotoiminnan, ja tätä myötä oppimisen, korjaantumiseen.

Aistitoiminnoissa tapahtuu iän myötä paljon muutoksia, jotka vaikuttavat vähitellen kommunikaatiomahdollisuuksiin. Esimerkiksi huono kuulo saattaa antaa ikäihmisestä dementoituneen vaikutelman, vaikka kyse onkin vain kommunikaatio-ongelmasta. Näön ja kuulon säilyminen ovat henkisen suorituskyvyn kannalta tärkeitä. Aistitoimintojen heikentyminen kiihdyttää seniiliä spiraalia.

Sinänsä vaarattomien muistin ja oppimiskyvyn häiriöiden liian herkkä tulkinta johtaa usein oman suorituskyvyn aliarvostukseen ja dementian pelkoon. Ikääntyvän olisikin hyvä tuntea vanhenemiseen liittyviä hyvänlaatuisia muutoksia, että hän kykenee suhtautumaan realistisesti oman suorituskykynsä muutoksiin.

Lähde: Elinikäinen oppiminen, Kansanvalitusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura

Millainen on toisen asteen oppilaitos ei-heteroseksuaalisen nuoren toimintaympäristönä?

Jukka Lehtonen on artikkelissaan ”Ei-heteroseksuaalisten nuorten toimijuus ammattillisessa koulutuksessa” pohtinut, miten seksuaalisuus ja sukupuoli merkityksellistyvät ammattikoulun arjen käytännöissä. Lehtonen on todennut useissa tutkimuksissaan, että ammattikoulua pidetään voimakkaasti sukupuolijakautuneena. Ovathan toisen asteen opetusalat jo valmiiksi nais- tai miesvoittoisia. Oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta ja siitä, että kaikki ovat heteroseksuaaleja, on vahva ammatillisessa koulutuksessa. Millaisia positioita ei-heteroseksuaaliselle nuorelle rakentuu tällaisissa heteronormatiivisiksi määrittyneissä tilanteissa sekä millaisia neuvottelun ja toisin tekemisen mahdollisuuksia hänellä on?

Lehtosen mukaan vain pieni osa ei-heteroseksuaalisista nuorista ilmaisee sukupuolista suuntautumistaan koulu- ja oppilaitoskontektissa. Näin heidän olemassaolonsa jää pääosin näkymättömiin, mikä vahvistaa sen jäämistä tunnistamattomaksi ja tunnustamattomaksi. Olisi tärkeää kuitenkin muistaa, että nuoret rakentavat aktiivisesti omaa elämäänsä, sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan. Tätä prosessia rajaavat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät keskustelut ja valtajärjestelmät – myös kouluissa.

Lehtonen esittelee artikkelissaan ei-heteroseksuaalisilta nuorilta, jotka ovat suorittaneet toisen asteen koulutuksen, keräämäänsä haastatteluaineistoa. Nuorten kertomat tarinat ovat sangen mielenkiintoisia. Niistä nousee esille hyvin ryhmäytäymisen ongelmat. Esimerkiksi, kun opettaja nimeää opiskelijaryhmään kuuluvan nuoren automaattiseksi heteroksi, nuori voi vain sopetua siihen, ellei hän halua haastaa opettajan asemaa ja auktoriteettia. Syy hiljaisuuteen voi olla, että nuori pelkää oman asemansa opiskelijayhteisössä heikentyvän, jos hän korostaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä teemoja. Heteroseksuaalisen mielikuvan säilyttämisen tarve voi olla suuri opiskelijalle. Opettajien hetero-odotuksesta kertoo esimerkiksi seuraava lainaus artikkelin haastatteluaineistosta, jossa käytännön vuorovaikutustilanne sai tarinankertojan salaamaan oman parisuhteensa.

”Lomakkeessa haluttiin tietää lähiomainen, jotta onnettomuustilanteissa voidaan ilmoittaa. Opettaja sanoi tietysti, että 'pistä siihen vaikka vaimon nimi, tai äidin, tai kenen nyt haluatkaan'. Pistin sitten äitini nimen, koska en uskaltanut kirjoittaa miehen nimeä. Ja sekös nyt ahdistaakin. Haluaisin kuitenkin, että ensimmäisenä mahdollisista loukkaantumisista kuulee puolisoni.”

Lehtosen aineistoissa opettajista on kerrottu pääosin myönteiseen sävyyn. Aineiston perusteella vain yksittäiset opettajat suhtautuvat kielteisesti ei-heteroseksuaalisuuteen. Sen sijaan nuoret kritisoivat heterokeskeisyyttä ja -oletusta. Opettajien todettiin olevan pikemminkin vapaamielisiä kuin ahdasmielisiä. Seksuaalineutraalia opettajakuvaa ei haasta sekään, että opettajan tiedetään olevan naimisissa tai saaneen lapsia. Tosin Lehtosen mukaan usein opettajat salaavat ei-heteroseksualisuutensa kouluyhteisössä. Tämä asetelma jättää nuoret ilman ei-heteroseksuaalisia malleja.

Opiskelijoiden välisissä suhteissa korostuvat opetusalojen vähemmistöt. Etenkin naisvaltaisilla aloilla ryhmien ainokaisiin poikiin saatetaan alkaa suhtautua korostuneen sukupuolittavasti. Yksi tapa välttää tällaista suhtautumista on omaksua ”kuin yksi tytöistä” -positio poikana naisenemmistöisellä alalla tai ”hyvän jätkän” -positio tyttönä miesenemmistöisellä alalla. Miesopiskelijoilta saatetaan odottaa maskuliinisuutta ja heteromiehen rooliin asettumista, mutta naismaiseksi mielletyn alan valinneisiin pojille saatetaan tarjota jopa itsestään homon paikkaa etenkin, jos he eivät käyttäydy perinteisten maskuliinisten oletusten mukaisesti.

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvää kiusaamista esiintyy myös. Homottelu on ilmiönä saanut monenlaisia muotoja ja se on osin irronnut ihmiseen liitettävästä piirteestä. Siitä on tullut kielteisyyttä ja vastenmielisyyttä ilmaiseva adjektiivi, joka voidaan sijoittaa mihin tahansa asiaan. Jokainen poika on vaarassa saada homoleiman, kuin tyttö huoran leiman. Joskus pojalle naisenemmistöinen ammatillisen koulutuksen linja voi toimia turvasatamana kiusaamiselta. Yksi kiusaamisen muoto on myös toisen paljastaminen ei-heteroseksuaaliseksi.

Pääsääntöisesti nuoret eivät kerro ei-heteroseksuaalisuudestaan koulussa. Nuori voi kertoa asiasta ystävälleen, mutta ei tunnustaudu ei-heteroseksuaaliseksi koko luokalle. Salaaminen on helppoa, mikäli nuoren pukeutuminen tai eleet eivät ole voimakkaasti sukupuoliodotusten vastaisia. Useissa ei-heteroseksuaalisia nuoria käsittelevissä tutkimuksissa on todettu heteronormatiivisuuden ja siihen liittyvän salaamisen aiheuttavan nuorelle itsetuhoista käyttäytymistä.

Ammatilliseen koulutukseen liittyvä opetussuunnitelmatyö, koulutuspoliittiset dokumentit ja koulutusta koskeva lainsäädäntö sekä opettajien koulutus ovat sivuuttaneet ei-heteroseksuaalisuuden teeman. Yhdenvertaisuuslainsäädäntö on kieltänyt syrjinnän etnisen ja kulttuurisen taustan perusteella työelämässä ja koulutuksessa, mutta seksuaalisen suuntautumisen perusteella syrjintä kielletään vain työelämässä. Ei-heteroseksuaalisten nuorten tilanteissa on Lehtosen mukaan useita samankaltaisuuksia epäasiallisen kohtelun suhteen kuin esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten tai vammaisten nuorten kohdalla. Tosin ei-heteroseksuaalisuus jää useammin näkymättömäksi ja tunnistamattomaksi. Osa ei-heteroseksuaalisista nuorista ei koskaan mukaudu ammattilisen koulutuksen heterojärjestykseen, vaan jättää valitsematta alan sen heteronormatiivisuuden ja turvattomuuden vuoksi tai keskeyttää koulutuksen.

Opetushallitus julkaisi kohun saattelemana syksyllä 2016 oppaan sukupuolen tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa. Oppaan tarkoituksena on poistaa heteronormatiivisuutta perusopetuksesta, tuottaa tasa-arvoa sukupuolien välille ja tuoda perusopetukseen lapselle mahdollisuus määritellä itse oma sukupuolensa. Toisen asteen koulutus ei ole vielä saanut omaa opastansa.

Lähteet:

Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot:

Jukka Lehtonen: ”Ei-heteroseksuaalisten nuorten toimijuus ammatillisessa koultuksessa”

Opetushallitus, opas sukupuolen tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa

http://www.oph.fi/julkaisut/2015/tasa_arvotyo_on_taitolaji

Huuto! Lasten ja nuorten hyvinvoinnin puolesta

Hamarus Päivi, Kanervo Pekka, Landén Laila & Pulkkinen Seppo (toim.). 2014. Huuto! Lasten ja nuorten hyvinvoinnin puolesta. PS-kustannus. Opettajan ääni. Jyväskylä.

Valitsin ensimmäiseksi luettavakseni nuorten oppimista, hyvinvointia ja haasteita käsittelevän teoksen sen vuoksi, että työssäni urheiluopistolla näen ja työskentelen pääsääntöisesti lukioikäisten kanssa ja sen vuoksi heidän maailmansa ja haasteensa ovat kiinnostavia. Maailma on jo hiukan muuttunut omasta lukioajastani, joten pelkästään oma kokemusmaailmani ei riitä ymmärtämään nykypäivän nuoria. Omat lapseni tuntuvat vielä pieniltä mutta toisaalta jo viiden vuoden päästä esikoinen astuu yläkouluun, joten senkin vuoksi aihe kiinnostaa.

Kirjan johdannossa toimittajat esittelevät Huuto! -kirjan olevan kannanotto nuortemme hyvinvoinnin puolesta. "Moniääninen teos luo kuvaa arjesta, jossa nykynuoriso elää tässä ristiriitaisten keskustelujen maassa", toimittajajoukko kuvailee. Kirja on mielestäni todella mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se koostuu neljästä loogisesti etenevästä kokonaisuudesta. Ensimmäisessä osassa nuorten arjen näkökulmia tarkastellaan 11 erilaisesta näkökulmasta, joita ovat perheen-, lapsen-, nuorisotyön-, peruskoulun opettajan-, ammattioppilaitoksen opettajan-, opinto-ohjaajan-, rehtorin-, sivistysjohtajan-, opetusalan ammattijärjestön-, kouluterveysdenhoitajan- ja poliisin näkökulmat. Jokainen kirjoittaja nostaa esille ja tarkastelee nuorten maailmaa oman kokemuksensa, näkemyksensä ja koulutuksensa valossa ja esittää tuon maailman haasteita tässä ajassa sekä lisäksi keinoja, joilla nuoria kirjoittajan näkemyksen mukaan voidaan auttaa. Toiseen osaan kirjan toimittajat Seppo Pulkkinen ja Pekka Kanervo ovat koonneet sisältöanalyysin keinoin synteesin ensimmäisen osan eri näkökulmista ja tarkastelevat esille nousseita yhteisiä aihepiirejä kolmesta eri näkökulmasta: nuorten, koulun ja aikuisten elämismaailman kautta. Kirjan kolmannessa luvussa tarkastellaan, millaisen systeemin syövereissä nuori tämän päivän yhteiskunnassa elää ja kulkee. Systeemillä kirjassa tarkoitetaan kaikkia niitä yhteiskunnan rakentamia portaita ja rakenteita, joita nuoret koulumaailmassa sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa kohtaavat, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Kirjan neljännessä osassa luonnehditaan tulevaisuuden koulun haasteita ja näkymiä johtamisen näkökulmasta ja luodaan kuvaa siitä, millaiset toimenpiteet edistäisivät nuorten hyvinvointia tulevaisuuden koulussa.

Listaan alle niitä asioita, jotka mielestäni nousivat kirjasta toistuvasti esille:

10-20 % nuorista on vaarassa syrjäytyä. Lukema on mielestäni todella suuri, prosentuaalisesti paljon enemmän kuin olisin ajatellut. Nivelvaiheet ovat kaikista suurin riski syrjäytymiselle, joten tuen antaminen erityisesti niiden aikana tulisi huomioida. Nivelvaiheilla tarkoitetaan opiskeluun liittyviä siirtymävaiheita, kuten koulun aloittamista sekä alakoulusta yläkouluun ja yläkoulusta toiselle asteella siirtymistä. Esikoulu on helpottanut kouluun siirtymisen nivelvaihetta (tämän vuoden syksystä esikoulu tuli velvoittavaksi). Kaikkein vaikein nivelvaihe on yleensä yläkoulusta toiselle asteelle siirtyminen, koska siirtymäpaikka ei ole yksiselitteinen ja lain suojaama vaan vaatii nuorelta omaa päätöksentekoa ja siten myös tukea mm. vanhemmilta.

Välittäminen nousee käsitteenä esiin useassa puheenvuorossa. Nuoret itse saattavat kokea, ettei heistä välitetä, joko syystä tai syyttä. Toisaalta aikuiset (opettajat, asiantuntijat ja vanhemmat) voivat kokea välittävänsä mutta tuo välittäminen ei välttämättä kohtaa nuorta ja nuoren tarpeita. Toisaalta yhteiskuntamme rakentaa yhä enenevässä määrin hierarkisia systeemejä, joilla pyritään takaamaan kaikille nuorille esim. opiskelujen suhteen samat mahdollisuudet ja siten pyritään välittämään heistä. Aina hierarkiset pykälät eivät pysty kuitenkaan auttamaan yksittäistä nuorta vaan hän kokee jäävänsä byrokratian jalkoihin ja hänelle parempi apu voisivat olla vaihtoehtoiset toimintatavat. Yhteiskuntaan luodut systeemit sitovat toimijoiden käsiä näiltä vaihtoehtoisilta toimintatavoilta. Kirjassa kuvataan mielestäni osuvasti, miten ristiriitaista välillä on hyvää tarkoittavien säännöstöjen ja etenemisportaiden suhde arjen toimintoihin esim. koulussa. Mielestäni tämä rinnastuu mm. kevään opinnoissa käsiteltyyn inkluusioon peruskoulussa: ajatus on mitä hienoin mutta toteutus kärsii, jos riittäviä resursseja ei tarjota inkluusion optimaaliseen toteuttamiseen. Peruskoulun opettaja Anja Antikainen kirjoittaa omassa puheenvuorossaan kirjassa juuri tästä: "Erityisoppilaat integroidaan nykyisin normaaliryhmiin, sillä kaikki opiskelijathan ovat erityisiä. Kukaan ei saa syrjäytyä siksi, että hänellä on jokin oppimisongelma. Kuitenkin minulle on vain yksi opetussuunnitelma, jota minun pitäisi osata muuntaa myös näille kuudelle (hojksatulle) sopivaksi. Enkä ole laaja-alainen erityisope vaan kapea-alainen äidinkielen opettaja. Niin että repikää siitä!".

Polarisaatio: Hajonta kasvaa kaiken aikaa yhteiskunnassamme, myös nuorten hyvinvoinnin osalta. Suurella osalla nuoria on asiat enemmän kuin hyvin mutta heidän lisäkseen ongelmanuorten osuus kasvaa kaiken aikaa. Polarisaatio näkyy myös siinä, miten vanhemmat suhtautuvat nuoreensa ja hänen koulun käyntiinsä. Seinäjoen Lyseon rehtori Kaisa Isotalo kuvaa kirjassa mielestäni polarisaatiota osuvasti: "Nuoriso polarisoituu. On eri aloilla huippuunsa treenattuja nuoria, joiden vapaa-aika on tarkkaan ohjelmoitu. Ylpeät vanhemmat ylläpitävät suorituskulttuuria ja voivat aiheuttaa nuorelleen kohtuuttoman raskaan taakan. Toisaalta osa vanhemmista ei jaksa huolehtia nuoristaan eikä edes itsestään. Näiden perheiden nuoret ovat vaarassa joutua elämän sivuraiteille, ja ongelmat kasautuvat, jos nuorella on oppimisvaikeuksia. Nuori tarvitsee kasvunsa tueksi aikuisia, jotka välittävät aidosti".

Omakohtainen kokemus: Kaikkein suurin merkitys omaan hyvinvointiimme ja mielenterveyteemme on sillä, miten me itse koemme oman lähipiirimme suhtautuvat meihin. Kirjassa puhutaan paljon erityisesti koulukisaaminen osalta siitä, miten ainoastaan sillä on merkitystä kiusatun elämään, miten hän itse on kokenut kiusaamisen. Kaikkein suurintaa hallaa tehdään, jos kiusaamista sekä sen merkitystä ja vakavuutta vähätellään, olipa sitten kyse miten "lievästä kiusaamisesta" tahansa. Tatjana Palomäki kuvaa lapsen näkökulma -luvussa omakohtaisen kokemisen merkitystä näin: "Lasten ja nuorten puhelimeen ja nettiin tulleiden yhteydenottojen perusteella uhriksi joutunut lapsi ei kuitenkaan monesti saa riittävästi tukea kiusaamisesta kertoessaan tai tuki jää puolitiehen. Miten voisi selvitä pahasta olosta, jolle ei anneta selitystä tai oikeutusta? Jos lapseen ei uskota tai hänen kokemuksiaan mitätöidään, luodaan pohjaa vakaville itsetunto-ongelmille ja mielenterveyden järkkymisille, vaikka kiusaaminen jossain vaiheessa loppuisikin".

Yhteenvetona voisi tiivistää, että nuori tarvitsee vierelleen hänestä, ja nimenomaan juuri hänestä, aidosti välittäviä aikuisia ja ystäviä. Haitaksi ei olisi, jos yhteiskuntakin pystyisi helpommin tukemaan yksittäisiä nuoria. Välittäminen tarkoittaa myös rajojen asettamista. Vierellä kulkeminen ei ole pelkästään ovien avaamista. Kirjasta nousee useasti esille aikuisten vastuu, kyvyttömyys ja avuttomuus. Tämä ei ole ainut syy nuorten pahoinvointiin mutta ajattelen, että sillä on iso merkitys. Lapsi ja nuori ei ole valmis kantamaan vastuuta omasta elämästään ja valinnoistaan. Hänen ympärillään olevat aikuiset ovat avainasemassa. Kirja herättää kyllä monenlaisia ajatuksia ja ravistelee pohtimaan nuorten tukemiseksi luotuja yhteiskunnan rakenteita sekä omaa toimintaani vanhempana ja opettajana.

Päivi Atjonen: Hyvä, paha arviointi (Tammi, 2007)

Hyvä, paha arviointi tuli lukulistalleni OK1:n ankkuritehtävän myötä. Tarvitsin siitä hieman materiaalia, mutta kirja osoittautuikin yllättävän mielenkiintoiseksi. Kirjassa käsitellään arvioinnin tarvetta, etiikkaa ja tarkkuutta. Usein mitataan sitä, mitä on helppoa mitata, mutta se ei välttämättä kerro kovinkaan tarkasti osaamisen tasosta. Matematiikan kurssin kuuden viikon aikana kartutetun tiedon mittaaminen yhtenä aamuna kolmen tunnin kokeessa kuudella kysymyksellä voi olla erittäin huono idea. Kokeessa heikommin pärjäävät eivä ole välttämättä niitä, jotka osaavat asiat heikommin.  Kysymykset saattavat ohittaa oppilaan erityisosaamisen, ne on voitu muotoilla huonosti tai oppilas on saattanut olla juuri edellisenä yönä hyvin huonouninen. Kuinka paljon tuo testi kertoo oppilaan todellisesta osaamisesta? Tuskin se ainakaan täydellinen on, eikä perinteisenä numeroarviointina ainakaan kannusta tai ohjaa mihinkään suuntaan. Esimerkiksi vertaisarvioinnilla tai keskustelulla voitaisiin varmasti korvata niinkin objektiiviseksi mielletyt kokeet kuin matematiikan kokeet ovat.

Kirjassa opettaja nostetaan suuren valtansa ja sitä seuraavan vastuun takia hyvin epämiellyttävään asemaan. Sen sijaan, että opettaja testaisi osaamista, kirjassa maalataan kuva henkilöstä, joka diktaattorin ottein joko antaa tai ottaa oppimisen ilon. On totta, että esimerkiksi lukiotasolla ei välttämättä ole montaakaan tilannetta, jossa oppilasta arvioitaisiin pelkästään motivointitarkoituksessa. Kirjassa painotetaankin enemmän arviointia huolenpitona kuin vallankäytön välineenä. Arvioinnin tulisi seurata kunkin oppilaan edistymistä omalla tasollaan, eikä tasapäistää kaikkia samalla kriteeristöllä. 

Osaamisen ja yrittämisen mittaaminen ei ole helppoa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei sitä tulisi silti yrittää. Jokainen voi kuvitella miten osallistaminen ja yksilöllisen osaamisen ja paneutumisen pienten muutosten huomaaminen ja huomiointi motivoivat eri tavalla yrittämään omaa parastaan. Yksilöllinen seuraaminen ei ole helppoa, mutta siihen on mahdollista löytää keinoja uusista tietoteknisistä sovelluksista.

"Eettisesti kestävä arviointi" on käsitteenä upea ja soisin sen yleistyvän. Arvioijan täytyy ottaa vastuu arviointinsa oikeudenmukaisuudesta ja palautteensa kattavuudesta. Tämä ei ole helppoa nykyisisissä suurissa ryhmissä, mutta on kuitenkin täysin toteutettavissa. Ei täydellisesti, mutta askelia eettisempää arviointia kohti voi ihan hyvin ottaa.