Hamarus Päivi, Kanervo Pekka, Landén Laila & Pulkkinen Seppo (toim.). 2014. Huuto! Lasten ja nuorten hyvinvoinnin puolesta. PS-kustannus. Opettajan ääni. Jyväskylä.
Valitsin ensimmäiseksi luettavakseni nuorten oppimista, hyvinvointia ja haasteita käsittelevän teoksen sen vuoksi, että työssäni urheiluopistolla näen ja työskentelen pääsääntöisesti lukioikäisten kanssa ja sen vuoksi heidän maailmansa ja haasteensa ovat kiinnostavia. Maailma on jo hiukan muuttunut omasta lukioajastani, joten pelkästään oma kokemusmaailmani ei riitä ymmärtämään nykypäivän nuoria. Omat lapseni tuntuvat vielä pieniltä mutta toisaalta jo viiden vuoden päästä esikoinen astuu yläkouluun, joten senkin vuoksi aihe kiinnostaa.
Kirjan johdannossa toimittajat esittelevät Huuto! -kirjan olevan kannanotto nuortemme hyvinvoinnin puolesta. "Moniääninen teos luo kuvaa arjesta, jossa nykynuoriso elää tässä ristiriitaisten keskustelujen maassa", toimittajajoukko kuvailee. Kirja on mielestäni todella mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se koostuu neljästä loogisesti etenevästä kokonaisuudesta. Ensimmäisessä osassa nuorten arjen näkökulmia tarkastellaan 11 erilaisesta näkökulmasta, joita ovat perheen-, lapsen-, nuorisotyön-, peruskoulun opettajan-, ammattioppilaitoksen opettajan-, opinto-ohjaajan-, rehtorin-, sivistysjohtajan-, opetusalan ammattijärjestön-, kouluterveysdenhoitajan- ja poliisin näkökulmat. Jokainen kirjoittaja nostaa esille ja tarkastelee nuorten maailmaa oman kokemuksensa, näkemyksensä ja koulutuksensa valossa ja esittää tuon maailman haasteita tässä ajassa sekä lisäksi keinoja, joilla nuoria kirjoittajan näkemyksen mukaan voidaan auttaa. Toiseen osaan kirjan toimittajat Seppo Pulkkinen ja Pekka Kanervo ovat koonneet sisältöanalyysin keinoin synteesin ensimmäisen osan eri näkökulmista ja tarkastelevat esille nousseita yhteisiä aihepiirejä kolmesta eri näkökulmasta: nuorten, koulun ja aikuisten elämismaailman kautta. Kirjan kolmannessa luvussa tarkastellaan, millaisen systeemin syövereissä nuori tämän päivän yhteiskunnassa elää ja kulkee. Systeemillä kirjassa tarkoitetaan kaikkia niitä yhteiskunnan rakentamia portaita ja rakenteita, joita nuoret koulumaailmassa sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa kohtaavat, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Kirjan neljännessä osassa luonnehditaan tulevaisuuden koulun haasteita ja näkymiä johtamisen näkökulmasta ja luodaan kuvaa siitä, millaiset toimenpiteet edistäisivät nuorten hyvinvointia tulevaisuuden koulussa.
Listaan alle niitä asioita, jotka mielestäni nousivat kirjasta toistuvasti esille:
10-20 % nuorista on vaarassa syrjäytyä. Lukema on mielestäni todella suuri, prosentuaalisesti paljon enemmän kuin olisin ajatellut. Nivelvaiheet ovat kaikista suurin riski syrjäytymiselle, joten tuen antaminen erityisesti niiden aikana tulisi huomioida. Nivelvaiheilla tarkoitetaan opiskeluun liittyviä siirtymävaiheita, kuten koulun aloittamista sekä alakoulusta yläkouluun ja yläkoulusta toiselle asteella siirtymistä. Esikoulu on helpottanut kouluun siirtymisen nivelvaihetta (tämän vuoden syksystä esikoulu tuli velvoittavaksi). Kaikkein vaikein nivelvaihe on yleensä yläkoulusta toiselle asteelle siirtyminen, koska siirtymäpaikka ei ole yksiselitteinen ja lain suojaama vaan vaatii nuorelta omaa päätöksentekoa ja siten myös tukea mm. vanhemmilta.
Välittäminen nousee käsitteenä esiin useassa puheenvuorossa. Nuoret itse saattavat kokea, ettei heistä välitetä, joko syystä tai syyttä. Toisaalta aikuiset (opettajat, asiantuntijat ja vanhemmat) voivat kokea välittävänsä mutta tuo välittäminen ei välttämättä kohtaa nuorta ja nuoren tarpeita. Toisaalta yhteiskuntamme rakentaa yhä enenevässä määrin hierarkisia systeemejä, joilla pyritään takaamaan kaikille nuorille esim. opiskelujen suhteen samat mahdollisuudet ja siten pyritään välittämään heistä. Aina hierarkiset pykälät eivät pysty kuitenkaan auttamaan yksittäistä nuorta vaan hän kokee jäävänsä byrokratian jalkoihin ja hänelle parempi apu voisivat olla vaihtoehtoiset toimintatavat. Yhteiskuntaan luodut systeemit sitovat toimijoiden käsiä näiltä vaihtoehtoisilta toimintatavoilta. Kirjassa kuvataan mielestäni osuvasti, miten ristiriitaista välillä on hyvää tarkoittavien säännöstöjen ja etenemisportaiden suhde arjen toimintoihin esim. koulussa. Mielestäni tämä rinnastuu mm. kevään opinnoissa käsiteltyyn inkluusioon peruskoulussa: ajatus on mitä hienoin mutta toteutus kärsii, jos riittäviä resursseja ei tarjota inkluusion optimaaliseen toteuttamiseen. Peruskoulun opettaja Anja Antikainen kirjoittaa omassa puheenvuorossaan kirjassa juuri tästä: "Erityisoppilaat integroidaan nykyisin normaaliryhmiin, sillä kaikki opiskelijathan ovat erityisiä. Kukaan ei saa syrjäytyä siksi, että hänellä on jokin oppimisongelma. Kuitenkin minulle on vain yksi opetussuunnitelma, jota minun pitäisi osata muuntaa myös näille kuudelle (hojksatulle) sopivaksi. Enkä ole laaja-alainen erityisope vaan kapea-alainen äidinkielen opettaja. Niin että repikää siitä!".
Polarisaatio: Hajonta kasvaa kaiken aikaa yhteiskunnassamme, myös nuorten hyvinvoinnin osalta. Suurella osalla nuoria on asiat enemmän kuin hyvin mutta heidän lisäkseen ongelmanuorten osuus kasvaa kaiken aikaa. Polarisaatio näkyy myös siinä, miten vanhemmat suhtautuvat nuoreensa ja hänen koulun käyntiinsä. Seinäjoen Lyseon rehtori Kaisa Isotalo kuvaa kirjassa mielestäni polarisaatiota osuvasti: "Nuoriso polarisoituu. On eri aloilla huippuunsa treenattuja nuoria, joiden vapaa-aika on tarkkaan ohjelmoitu. Ylpeät vanhemmat ylläpitävät suorituskulttuuria ja voivat aiheuttaa nuorelleen kohtuuttoman raskaan taakan. Toisaalta osa vanhemmista ei jaksa huolehtia nuoristaan eikä edes itsestään. Näiden perheiden nuoret ovat vaarassa joutua elämän sivuraiteille, ja ongelmat kasautuvat, jos nuorella on oppimisvaikeuksia. Nuori tarvitsee kasvunsa tueksi aikuisia, jotka välittävät aidosti".
Omakohtainen kokemus: Kaikkein suurin merkitys omaan hyvinvointiimme ja mielenterveyteemme on sillä, miten me itse koemme oman lähipiirimme suhtautuvat meihin. Kirjassa puhutaan paljon erityisesti koulukisaaminen osalta siitä, miten ainoastaan sillä on merkitystä kiusatun elämään, miten hän itse on kokenut kiusaamisen. Kaikkein suurintaa hallaa tehdään, jos kiusaamista sekä sen merkitystä ja vakavuutta vähätellään, olipa sitten kyse miten "lievästä kiusaamisesta" tahansa. Tatjana Palomäki kuvaa lapsen näkökulma -luvussa omakohtaisen kokemisen merkitystä näin: "Lasten ja nuorten puhelimeen ja nettiin tulleiden yhteydenottojen perusteella uhriksi joutunut lapsi ei kuitenkaan monesti saa riittävästi tukea kiusaamisesta kertoessaan tai tuki jää puolitiehen. Miten voisi selvitä pahasta olosta, jolle ei anneta selitystä tai oikeutusta? Jos lapseen ei uskota tai hänen kokemuksiaan mitätöidään, luodaan pohjaa vakaville itsetunto-ongelmille ja mielenterveyden järkkymisille, vaikka kiusaaminen jossain vaiheessa loppuisikin".
Yhteenvetona voisi tiivistää, että nuori tarvitsee vierelleen hänestä, ja nimenomaan juuri hänestä, aidosti välittäviä aikuisia ja ystäviä. Haitaksi ei olisi, jos yhteiskuntakin pystyisi helpommin tukemaan yksittäisiä nuoria. Välittäminen tarkoittaa myös rajojen asettamista. Vierellä kulkeminen ei ole pelkästään ovien avaamista. Kirjasta nousee useasti esille aikuisten vastuu, kyvyttömyys ja avuttomuus. Tämä ei ole ainut syy nuorten pahoinvointiin mutta ajattelen, että sillä on iso merkitys. Lapsi ja nuori ei ole valmis kantamaan vastuuta omasta elämästään ja valinnoistaan. Hänen ympärillään olevat aikuiset ovat avainasemassa. Kirja herättää kyllä monenlaisia ajatuksia ja ravistelee pohtimaan nuorten tukemiseksi luotuja yhteiskunnan rakenteita sekä omaa toimintaani vanhempana ja opettajana.
