Eläköön kyläkoulu!

Korpinen Eira (toim.). 2010. Eläköön kyläkoulu!. PS-kustannus. Jyväskylä.

Kyläkoulujen kohtalo on ollut omassa asuinkunnassani tapetilla viimeiset vuodet ja sama meno tuntuu jatkuvan. Lasten määrän laskiessa ja koulujen korjausvelvoitteen painaessa kunnassa on jo lakkautettu alakouluja ja loputkin kyläkoulut ovat uhattuina. Koulujen lakkauttamista perustellaan oppilasmäärän vähenemisellä sekä säästösyillä. Toisaalta lakkauttamisen seurauksena koulukyytikustannukset nousevat ja vastaanottavien koulujen kantokyky on koetuksella ja siten koulun lakkauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Puhutaan jopa uuden koulun rakentamisesta, joten ainakaan lyhyellä aikajänteellä säästöä tuskin tullaan saamaan. Oman kunnan akuutti tilanne sai minut valitsemaan viimeiseksi lukukirjakseni mm. oppimisen laatua ja pedagogiikkaa kyläkouluissa tarkastelevan teoksen. Kirja pohjautuu tutkimus- ja kokemusperäiseen tietoon mutta täytyy myöntää, että kirjoittajan oma kanta näkyy kirjassa niin selkeästi, että välillä olisi toivonut hiukan puolueettomampaa näkökulmaa.

Kyläkoulu toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa ympärillä olevan kylän kanssa ja on kylälle usein elinehto. Kyläkoulu on usein koko kylän keskus ja palvelee monipuolisesti kyläläisiä kouluajan ulkopuolella harrastuspaikkana. Jo yksistään tämän takia kyläkoulujen lakkauttaminen on koko kylän asia. Kyläkoulut ovat yleensä pieniä kouluja. Pienellä koululla tarkoitetaan kirjan mukaan alle 50 oppilaan 2-3 opettajaisia kouluja. Pienten koulujen määrä Suomessa on laskenut koko ajan: vuosina 1990-1991 64 % Suomen kouluista oli pieniä, vuonna 2004 ja 2009 vastaavat luvut olivat 32 % ja 26 % .

Kyläkouluissa korostuu kirjan mukaan yleensä kognitiivis-humanistinen oppimiskäsitys, jonka mukaan oppilas on aktiivinen, opiskelustaan vastuuta ottava yksilö. Pienessä luokassa yksittäinen oppilas pääsee paremmin esille. Kyläkoulun parhaita puolia varmasti onkin, että pienessä koulussa pystytään huomioimaan oppilaiden yksilölliset tarpeet. Toisaalta ongelmaa saattaa ilmetä, kun luokkien yhteisiä avustajia ei pieniin kouluihin välttämämättä ole mahdollista saada eikä välttämättä ylimääräisiä luokkatiloja ole yhtään. Siten luokan eriyttäminen oppilaiden yksilöllisten tarpeiden mukaan ei välttämättä ole pienessäkään koulussa isoa koulua helpompaa.

Opettajan työ kyläkoulussa on kirjan mukaan esimerkki uudenlaista opettajuudesta, jossa keskeistä on monipuolinen yhteistyö ja verkottuminen vanhempien ja asiantuntijoiden kanssa. Pienuus mahdollistaa tiiviin kanssakäymisen toimijoiden välillä ja parhaassa tapauksessa kyläkoulu tarjoaa oppilaille laadukkaan psyykkisen ja sosiaalisen kasvuympäristön. Toisaalta pienessä koulussa kaverivaihtoehtoja on vähemmän ja siten joillekin lapsille pieni koulu ei aina ole paras vaihtoehto.

Kirjan mukaan pienten koulujen oppimistulokset eivät yksiselitteisesti eroa isompien koulujen oppimistuloksista Suomessa. Vaihtelut oppimistuloksissa koulujen välillä Suomessa ovat kansainvälisesti katsoen hyvin pieniä. On hyviä ja huonoa isoja ja pieniä kouluja. Tutkimuksissa ei myöskään ole löydetty eroa kaksi- ja kolmiopettajaisten koulujen oppimistulosten välille Suomessa. Sillä siis ei näytä olevan merkitystä, monenko luokka-asteen yhdysluokassa toimitaan. Kansainvälisesti tarkastellen luokkakoolla sen sijaan näyttäisi olevan merkitystä oppimiseen. Yhdysvaltalaisten tutkijoiden mukaan 300 oppilaan lisäys koulun oppilasmäärään heikentää oppimistuloksia, samoin muissa tutkimuksissa on saatu viitteitä, että suurimmat edut koulutulokasryhmissä saavutetaan alle 20 oppilaan ryhmissä.  Sukupuolella näyttäisi olevan jonkin verran merkitystä koulumenestykseen koulun sijainnista riippuen sillä on huomattu, että maaseudun kouluissa tytöt ovat lukutaidossa parempia kuin kaupungin kouluissa. Kenties maaseudun tytöt lukevat vapaa-ajallaan kaupungissa asuvia tyttöjä enemmän? Poikien kesken tällaista eroa ei sen sijaan näyttäisi olevan, sillä heidän koulumenestyksessään ei ole havaittu koulun sijainnista riippuvia eroja.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kyläkoulut ja niiden lakkauttaminen herättävät tunteita laajalla rintamalla. Samoin koulujen lakkauttamisen vaikutukset ulottuvat laajalle. Tutkimusten valossa oppilasryhmien koon vaikutus oppimiseen Suomessa ei ole yksiselitteinen, joten sitä yksistään ei voida käyttää kyläkoulujen puolestapuhujana mutta lähikoulun merkitys kyläyhteisölle ja lasten identiteetin kasvulle pitää tunnistaa. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että haluaisi lukea myös puhtaasti neutraalilta kantilta aiheesta kirjoitettuja teoksia.

Pienten piirissä - Lasten kokemasta yhteisöllisyydestä

Marjanen Päivi, Marttila Marjaana & Varsa Marjo. 2013. Pienten piirissä. Yhteisöllisyyden merkitys lasten hyvinvoinnille. PS-kustannus. Jyväskylä.

Pienten piirissä -teos tarkastelee pienten lasten alle kouluikäisten lasten vuorovaikutussuhteita ja yhteisöllisyyttä sekä niiden merkityksiä lasten hyvinvointiin ja oppimiseen. Yhteisöllisyyttä lasten maailmassa on tutkittu vielä melko vähän. Yhteiskunnallinen muutos on muuttanut niin aikuisten kuin lastenkin kokemaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys ei välttämättä ole kadonnut mutta, kuten sanottu, ainakin muuttanut muotoaan modernistuvassa maailmassa. Kirjan mukaan moderneja yhteisöjä leimaavat moninaisuus, erot ja satunnaisuus. Johonkin kuulumisen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut vaan yhteisöjen merkitystä on alettu uudelleen korostaa.  

Yhteisöllisyys määritellään kirjassa johonkin kuulumisena. Yhteisöllisyyteen liittyy yleisesti me-henki, joka luo postiviisen tunnesiteen ihmisten välille. Yhteisöllisyyteen liittyvät oleellisesti myös osallisuus, yhteinen jaettu tekeminen ja kiinnostuksen kohteet. Yhteisöt perustuvat yleensä valintaan ja yhteiseen, yhdessä luotuun toimintaan, tosin lasten yhteisöt eroavat aikuisten yhteisöistä yleisesti juuri valinnan suhteen. Suurin osa lasten yhteisöistä on ainakin osittain aikuisten luomia, määrittelemiä ja ylläpitämiä. Esimerkiksi päiväkotiryhmät ovat aikuisten määrittelemiä ja rajaamia, joskin lapsilla on yleensä jonkinlainen päätösvalta ja vaikutusmahdollisuus ryhmän sisälle muodostuvien yhteisöjen rakenteeseen. Kirjassa on otteita yhden kirjailijan väitöskirjaansa varten keräämästä aineistosta, jossa kuvaillaan kahden päiväkotiryhmän, 3-5 -vuotiaiden sekä 6-vuotiaiden, yhteisöllisyyden kehittymistä ja ilmenemistä. Elävät otteet ja keskustelut lasten vuorovaikutussuhteista ovat luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa ja auttavat konkretisoimaan kuvattuja ilmiöitä.

Yhteisöllisuuden kehittyminen on pitkäkestoinen prosessi. Kirjan mukaan kyse ei ole automaatiosta vaan yhteisöllisyys rakentuu ja se rakennetaan. Yhteisöllisyys voidaan ymmärtää neljän peruselementin kautta, jotka ovat jäsenyys, vaikuttaminen, integraatio ja tarpeiden tyydyttäminen sekä jaettu emotionaalinen yhteys. Yhteisön jäsenyys voidaan määritellä myös kolmella tapaa, jotka ovat annettu (ulkoapäin määritelty, esim. päiväkotiryhmät ja koululuokat), osallistuva ja koettu yhteisöllisyys. Yhteisössä yksilö yhdistää oman identiteettinsä yhteisön identiteettiin eli yhteisössä "minästä" tulee "me".

Kirjan aineiston mukaan uusien päiväkotiryhmien yhteisöllisyys kehittyi hitaasti. Ensimmäiset yhteisöllisyyden merkit olivat näkyvissä ystävysten kesken kolmen kuukauden kuluttua syksyllä käynnistyneen päiväkotiryhmän toiminnan alkamisen jälkeen. Ystävyksistä yhteisöllisyys levisi ensin ryhmän sisäisiin pienryhmiin ja oli nähtävissä koko toimintaryhmän tasolla vasta loppukeväällä. Yhteisöllisyys kehittyi etsimisen vaiheesta piirteiden ilmenemisen vaiheeseen ja siitä edelleen aitoon yhteisöllisyyteen. Aitoon yhteisöllisyyteen liittyi voimakas ryhmien oma toimintakulttuuri ja -tavat, toisten auttaminen, toisista välittäminen, vähäiset konfliktit ja pyrkimys ratkaista erimielisyydet rakentavasti. Lasten puheissa yhteisöllisyys ilmeni yleisesti me-puheena, jolla he vahvistivat kokemuksiaan ryhmän jäsenyydestä. Lasten yhteisöllisyys rakentui kirjailijan väitöskirjan mukaan yhteisen leikkitoiminnan kautta ja aikuisen rooli oli olla yhteisöllisyyden mahdollistaja luomalla tilanteita yhteisöllisyyden alkamiselle ja kehittymiselle. Aikuisten onkin hyvä tunnistaa, mitkä elementit yhteisöllisyyden kokemukseen vaikuttavat. Esim. päiväkotiryhmissä yhteisöllisyydellä on parhaat edellytykset kehittyä vapaan leikin aikana, koska vain tuolloin lapset saavat muodostaa yhteisönsä itse. Kasvattajan tehtävä on auttaa syntyvien ristiriitatilanteiden ratkaisemisessa.

Oppimiseen yhteisöllisyydellä on suuri merkitys. Lapset oppivat vertaisryhmissä yhteisten tavoitteiden määrittelyä, sisäistämistä ja tavoitteisiin sitoutumista, toiminnan arviointia sekä jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentamista. Vertaistensa kanssa toimiessaan lapset oppivat sosiaalisia taitoja, empatiakykyä ja toisen asemaan asettumista. Kaikkia näitä taitoja tarvitaan myöhemmin kouluelämässä, opiskelussa, työelämässä ja myöhemmissä ihmissuhteissa ja tiedetään, että yhteisöiden ulkopuolisuuden kokemukset altistavat syrjäytymiselle ja siten tulevaisuuden ongelmille.