Päivi Atjonen: Hyvä, paha arviointi (Tammi, 2007)

Hyvä, paha arviointi tuli lukulistalleni OK1:n ankkuritehtävän myötä. Tarvitsin siitä hieman materiaalia, mutta kirja osoittautuikin yllättävän mielenkiintoiseksi. Kirjassa käsitellään arvioinnin tarvetta, etiikkaa ja tarkkuutta. Usein mitataan sitä, mitä on helppoa mitata, mutta se ei välttämättä kerro kovinkaan tarkasti osaamisen tasosta. Matematiikan kurssin kuuden viikon aikana kartutetun tiedon mittaaminen yhtenä aamuna kolmen tunnin kokeessa kuudella kysymyksellä voi olla erittäin huono idea. Kokeessa heikommin pärjäävät eivä ole välttämättä niitä, jotka osaavat asiat heikommin.  Kysymykset saattavat ohittaa oppilaan erityisosaamisen, ne on voitu muotoilla huonosti tai oppilas on saattanut olla juuri edellisenä yönä hyvin huonouninen. Kuinka paljon tuo testi kertoo oppilaan todellisesta osaamisesta? Tuskin se ainakaan täydellinen on, eikä perinteisenä numeroarviointina ainakaan kannusta tai ohjaa mihinkään suuntaan. Esimerkiksi vertaisarvioinnilla tai keskustelulla voitaisiin varmasti korvata niinkin objektiiviseksi mielletyt kokeet kuin matematiikan kokeet ovat.

Kirjassa opettaja nostetaan suuren valtansa ja sitä seuraavan vastuun takia hyvin epämiellyttävään asemaan. Sen sijaan, että opettaja testaisi osaamista, kirjassa maalataan kuva henkilöstä, joka diktaattorin ottein joko antaa tai ottaa oppimisen ilon. On totta, että esimerkiksi lukiotasolla ei välttämättä ole montaakaan tilannetta, jossa oppilasta arvioitaisiin pelkästään motivointitarkoituksessa. Kirjassa painotetaankin enemmän arviointia huolenpitona kuin vallankäytön välineenä. Arvioinnin tulisi seurata kunkin oppilaan edistymistä omalla tasollaan, eikä tasapäistää kaikkia samalla kriteeristöllä. 

Osaamisen ja yrittämisen mittaaminen ei ole helppoa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei sitä tulisi silti yrittää. Jokainen voi kuvitella miten osallistaminen ja yksilöllisen osaamisen ja paneutumisen pienten muutosten huomaaminen ja huomiointi motivoivat eri tavalla yrittämään omaa parastaan. Yksilöllinen seuraaminen ei ole helppoa, mutta siihen on mahdollista löytää keinoja uusista tietoteknisistä sovelluksista.

"Eettisesti kestävä arviointi" on käsitteenä upea ja soisin sen yleistyvän. Arvioijan täytyy ottaa vastuu arviointinsa oikeudenmukaisuudesta ja palautteensa kattavuudesta. Tämä ei ole helppoa nykyisisissä suurissa ryhmissä, mutta on kuitenkin täysin toteutettavissa. Ei täydellisesti, mutta askelia eettisempää arviointia kohti voi ihan hyvin ottaa.

Pelikasvattajan käsikirja

Pelikasvattajan käsikirja on apurahoilla tehty ilmaiseksi jaettava opas , jossa puhutaan peleistä, niiden hyödyistä ja haitoista, suosituksista ja pelien käyttämisestä opetuksessa.  Sen ovat toimittaneet Tuomas Harviainen, Mikko Meriläinen ja Tommi Tossavainen. Kirjoittajia on toistakymmentä. Kirjan voi käydä hakemassa itselleen täältä.

Tietokonepelit mielletään yleensä huonommiksi kuin kirjat tai perinteiset lauta- tai korttipelit. Digitaalisilla peleillä väitetään olevan tylsistävä vaikutus, eikä niiden ääressä saisi kuulemma viettää aikaansa. Tietokonettaan tai kännykkäänsä tuijottava nuori koetaan syrjäytymis- ja lihomisvaarassa olevaksi ja näille pitäisi keksi heti jotain parempaa tekemistä Kirja käsittelee tämän väitteen paikkansapitävyyttä ja tekee vertauksia myös kuvitteellisten tilanteiden kautta. Yksi suurimmista väitteen alkulähteistä on se, etteivät vanhemmat ole aiemmin ymmärtäneet mistä tietokoneella pelaamisessa on oikeastaan kyse. Positiivisia vaikutuksia on yllättävän paljon ja oikeasti negatiivisetkin käydään kirjassa läpi. Koska pelatessa suurin osa toiminnasta tapahtuu pään sisällä ja joitakin sormia liikuttaen, on huonolla asennolla mahdollista jumittaa itsensä oikein kunnolla.

Pedagogiikan näkökulmasta pelit ovat vielä mielenkiintoisempia- Pelien periaatteena on yleensä tehdä jotain jatkuvasti hankaloituvaa ja kerätä pisteitä tai uusia tasoja pelin edetessä. Tämä mielletään yleensä hauskaksi ja välillä mielivaltaisestikin annetut pisteet ovat arvokkaita ja haluttuja. Tästä vinkkelistä opiskelu voisi olla hidasta pelaamista. Pedagogisena menetelmänä pelillistämistä ja leikillistämistä voisi käyttää nopeampana oppimisen pisteyttämisenä ja esimerkiksi erilaisten tasojen saavuttamisena. Pelejä voidaan käyttää myöskin opettamaan erilaisia asioita, kuten kieliä. Kirjassa mainitaan erikseen kuntaliiton Lykkylä, jossa pääsee kokeilemaan miltä tuntuisi johtaa kuntaa ja mikä kaikki kuuluu kunnan päätäntävaltaan. Kevään aikana itselleni pisti silmään pienpanimoiden mainostamisen lainsäädännöstä ehkä eniten opettava pienpanimopeli. Itse pidin termistä "leikillistäminen", sillä parhaimmillaanhan oppiminen on leikkimällä ja hauskaa pitämällä oppimista.

Kirja on varsin hyvä luettava paitsi peleistä kiinnostuneille ja niiden käyttämisestä opettamisessa kiinnostuneille, myös vanhemmille, joiden lapset pelaavat. Kirja on suorastaan kirjoitettu viimeksi mainituille.