Pelikasvattajan käsikirja on apurahoilla tehty ilmaiseksi
jaettava opas , jossa puhutaan peleistä, niiden hyödyistä ja haitoista,
suosituksista ja pelien käyttämisestä opetuksessa. Sen ovat toimittaneet Tuomas Harviainen, Mikko Meriläinen
ja Tommi Tossavainen. Kirjoittajia on toistakymmentä. Kirjan voi käydä hakemassa itselleen täältä.
Tietokonepelit mielletään yleensä huonommiksi kuin kirjat tai
perinteiset lauta- tai korttipelit. Digitaalisilla peleillä väitetään olevan tylsistävä vaikutus, eikä niiden ääressä saisi kuulemma viettää aikaansa. Tietokonettaan tai kännykkäänsä tuijottava nuori koetaan syrjäytymis- ja lihomisvaarassa olevaksi ja näille pitäisi keksi heti jotain parempaa tekemistä Kirja käsittelee tämän väitteen
paikkansapitävyyttä ja tekee vertauksia myös kuvitteellisten tilanteiden
kautta. Yksi suurimmista väitteen alkulähteistä on se, etteivät vanhemmat ole
aiemmin ymmärtäneet mistä tietokoneella pelaamisessa on oikeastaan kyse. Positiivisia vaikutuksia on yllättävän paljon ja oikeasti negatiivisetkin käydään kirjassa läpi. Koska pelatessa suurin osa toiminnasta tapahtuu pään sisällä ja joitakin sormia liikuttaen, on huonolla asennolla mahdollista jumittaa itsensä oikein kunnolla.
Pedagogiikan näkökulmasta pelit ovat vielä mielenkiintoisempia- Pelien periaatteena on yleensä tehdä jotain jatkuvasti
hankaloituvaa ja kerätä pisteitä tai uusia tasoja pelin edetessä. Tämä
mielletään yleensä hauskaksi ja välillä mielivaltaisestikin annetut pisteet
ovat arvokkaita ja haluttuja. Tästä vinkkelistä opiskelu voisi olla hidasta
pelaamista. Pedagogisena menetelmänä pelillistämistä ja leikillistämistä voisi
käyttää nopeampana oppimisen pisteyttämisenä ja esimerkiksi erilaisten tasojen
saavuttamisena. Pelejä voidaan käyttää myöskin opettamaan erilaisia asioita,
kuten kieliä. Kirjassa mainitaan erikseen kuntaliiton Lykkylä, jossa pääsee kokeilemaan miltä tuntuisi johtaa kuntaa ja mikä kaikki kuuluu kunnan päätäntävaltaan. Kevään aikana itselleni pisti silmään pienpanimoiden mainostamisen lainsäädännöstä ehkä eniten opettava pienpanimopeli. Itse pidin termistä "leikillistäminen", sillä parhaimmillaanhan oppiminen on leikkimällä ja hauskaa pitämällä oppimista.
Kirja on varsin hyvä luettava paitsi peleistä
kiinnostuneille ja niiden käyttämisestä opettamisessa kiinnostuneille, myös
vanhemmille, joiden lapset pelaavat. Kirja on suorastaan kirjoitettu viimeksi
mainituille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti