Ratkaiseva vuorovaikutus

Cantell Hannele. 2010. Ratkaiseva vuorovaikutus. Pedagogisia kohtaamisia lasten ja nuorten kanssa. PS-kustannus. Jyväskylä.

Vuorovaikutus on opettajan työssä, kasvattamisessa ja opettamisessa, ratkaisevan tärkeää. Vuorovaikutukseen tarvitaan aina vähintään kaksi ihmistä ja kummankin ihmisen persoona, kokemukset ja mielentila vaikuttavat vuorovaikutustilanteeseen. Opettaja kohtaa työssään lukuisia erilaisia persoonia, joten vuorovaikutustilanteitakin syntyy lukuisia erilaisia.

Hannele Cantellin kirja esittelee vuorovaikutustilanteita, joita opettaja kohtaa työssään toistuvasti. Kirja on syntynyt siten, että kirjan tekoon osallistuneet opettajat lastentarhanopettajista aineenopettajiin saivat luettaviksi todellisiin tapahtumiin liittyneitä mutta fiktiivisesti esitettyjä esimerkkitarinoita, joiden pohjalta he kirjoittivat omakohtaisia kokemuksiaan vastaavista tilanteista. Kirjassa käydyt tilanteet on jaoteltu kahden luvun alle, jotka ovat "kohtaamisia opetus- ja oppimistilanteissa" ja "koulu sosiaalisena kohtaamispaikkana". Kirjassa käsitellään mm. hiljaisten, kömpelöiden ja hitaiden oppilaiden kohtaamista, osaamistaan vähettelevien oppilaiden tukemista, koulukiusaamistapauksia sekä sukupuolen ja seksuaalisuudet merkitystä koulutyössä. Kirjan kertomukset antavat lukijallen vertaistuellisia kokemuksia ja siten niiden toivotaan auttavan ongelmien ratkaisemisessa ja opettajaa löytämään oman toimintatapansa kohdata erilaiset vuorovaikutustilanteet. Pureudun kirjan yhteen lukuun tarkemmin.

Hiljaiset oppilaat unohtuvat helposti koululuokassa. Hiljaisuuden ja vetäytyneisyyden taustalla saattaa olla moninaisia ongelmia, joita opettajan tulee yrittää selvittää. Aina hiljaisuuden taustalla ei kuitenkaan suinkaan ole kyse ongelmista vaan kyse saattaa olla myös oppilaiden henkilökohtaisista persoonallisuuden piirteistä. Hiljaiset oppijat koskettavat itseäni henkilökohtaisesti, sillä kolmesta lapsestani kaksi on selvästi hiljaisia ja kolmas avoimella ja vilkkaalla temperamentillaan heidän vastakohta. Tällä hetkellä vasta yksi lapsistani on koulussa mutta minulla on tunne, että erilaiset temperamentit kohtaavat erilaisia haasteita koulutiellä. Tämän vuoksi luin kirjan luvun mielenkiinnolla. Kirjassa oli mielestäni osuvasti kommentoitu opettajan roolia hiljaisten oppilaiden kohtaamisessa: "Opettaja ei voi tyytyä siihen, että oppilas on hiljainen. Opettajan tulee paitsi selvittää hiljaisuuden syy, myös hahmottaa, haittaako tilanne oppilasta. Opettaja on aikuinen, jolla on oppilasta laajempi ymmärrys luokan sosiaalisista suhteista ja oppimisilmapiiristä. Siksi hänellä on myös vastuu selvittää syrjään vetäytymisen syyt." Uutta opetussuunnitelmaa on välillä kritisoitu, että se aiempaa enemmän unohtaa hiljaiset oppilaat ja korostaa sosiaalisuuden ja akiivisuuden merkitystä koulussa ja tulevaisuuden työelämässä. Kritiikkiä on kuulunut, että uusi opetussuunnitelma pyrkii ajamaan kaikki oppilaat samaan temperamenttimuottiin. Opettajan onkin hyvä tunnistaa, että hiljaisuus voi olla oppilaan synnynnäinen temperamentti ja siten oppilasta pitää arvostaa sellaisena kuin hän on. Kuten sanottu, tämä sen jälkeen kun ensin on selvitetty, että oppilasta ei esim. kohdella / ole kohdelty kaltoin ja hän sen vuoksi vetäytyy tilanteista. "On hiljaisia, jotka eivät HALUA sanoa mitään, vaikka osaisivatkin. On hiljaisia, jotka eivät USKALLA sanoa mitään. On hiljaisia, jotka eivät oikein OSAA sanoa mitään, vaikka kovasti haluaisivatkin. Opettajana sitä koettaa parhaansa mukaan selvittää, mistä hiljaisuudessa oikein on kysymys.", toteaa peruskoulun ja lukion aineenopettaja Anna-Leena kirjassa.

Kirjassa parasta olivat ehdottomasti alaotsikoiden alle kootut aidot esimerkit opettajien kohtaamista vuorovaikutustilanteista. Lukujen loppuun oli lisäksi koottu aiheeseen johdattelevia ja ajatuksia herättäviä kysymyksiä. Mielestäni kirja voisi hyvin toimia opettajakoulutuksen oppikirjana tai esim. tarkempaa teoriatietoa aiheista sisältävien luentojen herättelymateriaalina. 

Ikäihmisten oppimisesta

Valitsin viimeiseksi lukukirjakseni teoksen "Elinikäinen oppiminen", jonka on toimittanut Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Kirja sopii paitsi omaan henkilökohtaiseen elämääni, myös työhöni aikuiskasvatuksen parissa.

Kirja käsittelee elinikäisen oppimisen teemaa monipuolisesti sen historiasta ja perusteista alkaen. Itse nostin omaksi mielenkiinnon kohteekseni, jota tässä blogikirjoituksessa käsittelen, teeman ikäihmisten oppimisesta.

Kasvatusgerontologian, kuten myös oman opetustyöni lähtökohta, on vanhenevan ihmisen elämänlaadun parantaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Tämän kauniin ajatuksen toteutumisen haasteena ovat yksilöiden väliset erot biologisen ja psyykkisen vanhenemisen etenemisessä.

Perinteisen aikuiskasvatuksen metodit eivät välttämättä sovellu sellaisenaan heterogeenisen vanhusryhmän oppimiseen. Opetussuunnittelun pohjaksi olisikin otettava vanhenemista tutkiva kognitiivinen psykologia.

Myös ikääntyneen oma tulkinta henkisen vanhenemisensa muutoksista vaikuttaa oppimismotivaatioon. Hän tarvitsee paljon myönteistä palautetta oppimisestaan, koska kynnys oman suorituskyvyn aliarvioimiseen on suuri. Omaan oppimiskykyyn luottaminen on ensiarvoisen tärkeää oppimisen mahdollistumiseksi.

Kirjan mukaan, mitä konkreettisemmaksi ikäihmiselle laadittu tehtävä saadaan ja mitä enemmän se kyetään liittämään hänen arkielämänsä kehyksiin, sitä helpompaa oppiminen ja muistiin palauttaminen ovat. Esimerkiksi ikäihmiselle voisi olla motivoivaa aloittaa uuden kielen opiskelu, koska edessä on matka ulkomaille. Myös näön, kuulon ja tuntoaistin yhtäaikainen käyttö parantaa sekä mieleenpainamista, että mieleenpalauttamista.

Ikäihmisillä on hyvät mahdollisuudet ymmärtää laajoja kokonaisuuksia, vaikka ulkoaoppimiskyky onkin heikentynyt. Ymmärtävä oppiminen onkin keskeisellä sijalla. Jos ikäihmisellä on kontrolli omasta elämästään, itsemäärämisoikeus, oppimisen onnistumisen edellytykset ovat aina paremmat. Henkisen vireyden säilyminen ruokkii itse itseään.

Yksi ikäihmisen oppimisen suuria esteitä on ns. "seniili spiraali" eli loppuromahdus, jossa ihminen menettää henkisen otteen, ilon elämästään ja lopulta toimintakykynsä. Tämä on hyvin tyypillistä ennen kuolemaa. Myös depressio, eli masennus, on tyypillistä ikäihmisten keskuudessa.

Fyysisen suorituskyvyn merkitys korostuu iän karttuessa. Häiriöttömän aivotoiminnan perusedellytys on riittävä aivoverenkierto. Tätä voivat haitata esim. sydänsairaudet tai verisuonten kalkkeutuminen.

Myös ravitsemustilan merkitys korostuu ikääntyessä. Esimerkiksi lääkkeet, alkoholi, tupakka, yksipuolinen ravinto, krooniset sairaudet, huonot hampaat saattavat vain pahentaa tilannetta. Ravitsemustilan korjaaminen johtaa usein merkittävästi yleiskunnon sekä aivotoiminnan, ja tätä myötä oppimisen, korjaantumiseen.

Aistitoiminnoissa tapahtuu iän myötä paljon muutoksia, jotka vaikuttavat vähitellen kommunikaatiomahdollisuuksiin. Esimerkiksi huono kuulo saattaa antaa ikäihmisestä dementoituneen vaikutelman, vaikka kyse onkin vain kommunikaatio-ongelmasta. Näön ja kuulon säilyminen ovat henkisen suorituskyvyn kannalta tärkeitä. Aistitoimintojen heikentyminen kiihdyttää seniiliä spiraalia.

Sinänsä vaarattomien muistin ja oppimiskyvyn häiriöiden liian herkkä tulkinta johtaa usein oman suorituskyvyn aliarvostukseen ja dementian pelkoon. Ikääntyvän olisikin hyvä tuntea vanhenemiseen liittyviä hyvänlaatuisia muutoksia, että hän kykenee suhtautumaan realistisesti oman suorituskykynsä muutoksiin.

Lähde: Elinikäinen oppiminen, Kansanvalitusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura

Millainen on toisen asteen oppilaitos ei-heteroseksuaalisen nuoren toimintaympäristönä?

Jukka Lehtonen on artikkelissaan ”Ei-heteroseksuaalisten nuorten toimijuus ammattillisessa koulutuksessa” pohtinut, miten seksuaalisuus ja sukupuoli merkityksellistyvät ammattikoulun arjen käytännöissä. Lehtonen on todennut useissa tutkimuksissaan, että ammattikoulua pidetään voimakkaasti sukupuolijakautuneena. Ovathan toisen asteen opetusalat jo valmiiksi nais- tai miesvoittoisia. Oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta ja siitä, että kaikki ovat heteroseksuaaleja, on vahva ammatillisessa koulutuksessa. Millaisia positioita ei-heteroseksuaaliselle nuorelle rakentuu tällaisissa heteronormatiivisiksi määrittyneissä tilanteissa sekä millaisia neuvottelun ja toisin tekemisen mahdollisuuksia hänellä on?

Lehtosen mukaan vain pieni osa ei-heteroseksuaalisista nuorista ilmaisee sukupuolista suuntautumistaan koulu- ja oppilaitoskontektissa. Näin heidän olemassaolonsa jää pääosin näkymättömiin, mikä vahvistaa sen jäämistä tunnistamattomaksi ja tunnustamattomaksi. Olisi tärkeää kuitenkin muistaa, että nuoret rakentavat aktiivisesti omaa elämäänsä, sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan. Tätä prosessia rajaavat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät keskustelut ja valtajärjestelmät – myös kouluissa.

Lehtonen esittelee artikkelissaan ei-heteroseksuaalisilta nuorilta, jotka ovat suorittaneet toisen asteen koulutuksen, keräämäänsä haastatteluaineistoa. Nuorten kertomat tarinat ovat sangen mielenkiintoisia. Niistä nousee esille hyvin ryhmäytäymisen ongelmat. Esimerkiksi, kun opettaja nimeää opiskelijaryhmään kuuluvan nuoren automaattiseksi heteroksi, nuori voi vain sopetua siihen, ellei hän halua haastaa opettajan asemaa ja auktoriteettia. Syy hiljaisuuteen voi olla, että nuori pelkää oman asemansa opiskelijayhteisössä heikentyvän, jos hän korostaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä teemoja. Heteroseksuaalisen mielikuvan säilyttämisen tarve voi olla suuri opiskelijalle. Opettajien hetero-odotuksesta kertoo esimerkiksi seuraava lainaus artikkelin haastatteluaineistosta, jossa käytännön vuorovaikutustilanne sai tarinankertojan salaamaan oman parisuhteensa.

”Lomakkeessa haluttiin tietää lähiomainen, jotta onnettomuustilanteissa voidaan ilmoittaa. Opettaja sanoi tietysti, että 'pistä siihen vaikka vaimon nimi, tai äidin, tai kenen nyt haluatkaan'. Pistin sitten äitini nimen, koska en uskaltanut kirjoittaa miehen nimeä. Ja sekös nyt ahdistaakin. Haluaisin kuitenkin, että ensimmäisenä mahdollisista loukkaantumisista kuulee puolisoni.”

Lehtosen aineistoissa opettajista on kerrottu pääosin myönteiseen sävyyn. Aineiston perusteella vain yksittäiset opettajat suhtautuvat kielteisesti ei-heteroseksuaalisuuteen. Sen sijaan nuoret kritisoivat heterokeskeisyyttä ja -oletusta. Opettajien todettiin olevan pikemminkin vapaamielisiä kuin ahdasmielisiä. Seksuaalineutraalia opettajakuvaa ei haasta sekään, että opettajan tiedetään olevan naimisissa tai saaneen lapsia. Tosin Lehtosen mukaan usein opettajat salaavat ei-heteroseksualisuutensa kouluyhteisössä. Tämä asetelma jättää nuoret ilman ei-heteroseksuaalisia malleja.

Opiskelijoiden välisissä suhteissa korostuvat opetusalojen vähemmistöt. Etenkin naisvaltaisilla aloilla ryhmien ainokaisiin poikiin saatetaan alkaa suhtautua korostuneen sukupuolittavasti. Yksi tapa välttää tällaista suhtautumista on omaksua ”kuin yksi tytöistä” -positio poikana naisenemmistöisellä alalla tai ”hyvän jätkän” -positio tyttönä miesenemmistöisellä alalla. Miesopiskelijoilta saatetaan odottaa maskuliinisuutta ja heteromiehen rooliin asettumista, mutta naismaiseksi mielletyn alan valinneisiin pojille saatetaan tarjota jopa itsestään homon paikkaa etenkin, jos he eivät käyttäydy perinteisten maskuliinisten oletusten mukaisesti.

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvää kiusaamista esiintyy myös. Homottelu on ilmiönä saanut monenlaisia muotoja ja se on osin irronnut ihmiseen liitettävästä piirteestä. Siitä on tullut kielteisyyttä ja vastenmielisyyttä ilmaiseva adjektiivi, joka voidaan sijoittaa mihin tahansa asiaan. Jokainen poika on vaarassa saada homoleiman, kuin tyttö huoran leiman. Joskus pojalle naisenemmistöinen ammatillisen koulutuksen linja voi toimia turvasatamana kiusaamiselta. Yksi kiusaamisen muoto on myös toisen paljastaminen ei-heteroseksuaaliseksi.

Pääsääntöisesti nuoret eivät kerro ei-heteroseksuaalisuudestaan koulussa. Nuori voi kertoa asiasta ystävälleen, mutta ei tunnustaudu ei-heteroseksuaaliseksi koko luokalle. Salaaminen on helppoa, mikäli nuoren pukeutuminen tai eleet eivät ole voimakkaasti sukupuoliodotusten vastaisia. Useissa ei-heteroseksuaalisia nuoria käsittelevissä tutkimuksissa on todettu heteronormatiivisuuden ja siihen liittyvän salaamisen aiheuttavan nuorelle itsetuhoista käyttäytymistä.

Ammatilliseen koulutukseen liittyvä opetussuunnitelmatyö, koulutuspoliittiset dokumentit ja koulutusta koskeva lainsäädäntö sekä opettajien koulutus ovat sivuuttaneet ei-heteroseksuaalisuuden teeman. Yhdenvertaisuuslainsäädäntö on kieltänyt syrjinnän etnisen ja kulttuurisen taustan perusteella työelämässä ja koulutuksessa, mutta seksuaalisen suuntautumisen perusteella syrjintä kielletään vain työelämässä. Ei-heteroseksuaalisten nuorten tilanteissa on Lehtosen mukaan useita samankaltaisuuksia epäasiallisen kohtelun suhteen kuin esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten tai vammaisten nuorten kohdalla. Tosin ei-heteroseksuaalisuus jää useammin näkymättömäksi ja tunnistamattomaksi. Osa ei-heteroseksuaalisista nuorista ei koskaan mukaudu ammattilisen koulutuksen heterojärjestykseen, vaan jättää valitsematta alan sen heteronormatiivisuuden ja turvattomuuden vuoksi tai keskeyttää koulutuksen.

Opetushallitus julkaisi kohun saattelemana syksyllä 2016 oppaan sukupuolen tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa. Oppaan tarkoituksena on poistaa heteronormatiivisuutta perusopetuksesta, tuottaa tasa-arvoa sukupuolien välille ja tuoda perusopetukseen lapselle mahdollisuus määritellä itse oma sukupuolensa. Toisen asteen koulutus ei ole vielä saanut omaa opastansa.

Lähteet:

Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot:

Jukka Lehtonen: ”Ei-heteroseksuaalisten nuorten toimijuus ammatillisessa koultuksessa”

Opetushallitus, opas sukupuolen tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa

http://www.oph.fi/julkaisut/2015/tasa_arvotyo_on_taitolaji