Oivaltava oppiminen, tunteet oppimisessa ja opiskelijan motivaatio

Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Oivaltava oppiminen- kirjan kirjoittaja professori Kirsti Lonka on psykologian tohtori, joka on vuosikausia tutkinut ja opettanut oppimisen psykologiaa. Oivaltava oppiminen- teoksessa kuvataan, kuinka kaikkeen tehokkaaseen oppimiseen liittyy oivaltamista. Kaikki suuret tieteen ja taiteen saavutukset ovat syntyneet ihmettelyn ja uteliaisuuden kautta. Kirja auttaa ymmärtämään, mikä oppimisessa ja opettamisessa on keskeistä, miten oppia itse parhaiten ja miten auttaa muita oppimaan sekä miten herättää kiinnostus ja motivoida. Blogitekstissäni keskityn kirjassa käsiteltyihin tunteiden rooliin oppimisessa, kiinnostuksen syntyyn ja opiskelijan motivaatioon. Oivaltava oppiminen- teoksesta etsin vastauksia OK2:n kysymykseen: Miten opettaja ottaa huomioon opiskelijoiden yksilöllisyyden ja tavat orientoitua oppimiseen ja opiskeluun?

Ennen ajateltiin, että koulussa tunteilla ei ole merkitystä, vaan pitää keskittyä vain sisältöjen oppimiseen. Tunteista ajateltiin lähinnä häiriötekijöinä, jotka estivät tehokasta tiedon prosessointia. Longan mukaan nykyään tutkitaan enemmänkin sitä, kuinka saada oppilaat kiinnostumaan ja innostumaan oppimisesta. Positiivisia tunteita ja niiden vaikutusta oppimiseen tutkitaan. Oppimiseen liittyy paljon tunteita. Järkevä päätöksenteko on mahdotonta ilman tunteita, sillä tunteita ja älykästä toimintaa säätelevät järjestelmät ovat läheisessä vuorovaikutuksessa.

Oivaltava oppiminen- kirjassa painotetaan hyvän ja turvallisen oppimisen ilmapiirin tärkeyttä. Opetuksen laatu vaikuttaa myös tunteisiin, kuten kiinnostukseen. Positiivisia tunteita auttavat kokemaan opetuksen selkeys, innostavat tehtävät ja sopiva tehtävien vaikeustaso. Oppimisen korostaminen kilpailun asemasta on tärkeää, jotta päästään keskittymään tehtävään eikä oman egon pönkittämiseen. On eri asia kisailla leikkimielisesti, kuin vertailla ihmisiä keskenään ja osoittaa heidän puutteita muiden edessä. Opettajan olisi hyvä tuoda myös esiin oma intohimo ja kiinnostus oppimista kohtaan. Jos opettaja ei ole itse kiinnostunut opetettavasta asiasta, kuinka kukaan muukaan olisi? Tunteet tarttuvat ja peilautuvat luokkahuoneissa ja seminaareissa ihmisten välillä. Hyvän oppimiskulttuurin luomiseen tarvitaan koko oppimisyhteisöä.

Positiivisilla tunteilla voi olla hyvinkin positiivisia seuraamuksia oppimisen kannalta. Erityisesti tehtävään liittyvät tunteet, kuten kiinnostus ja oppimisen ilo, edistävät tarkkaavaisuutta, motivaatiota, syvätason oppimista sekä itsesäätelyä. Liiallisia negatiivisia tunteita pitäisi taas pyrkiä ehkäisemään ennalta luomalla kannustava ja salliva ilmapiiri. Ahdistuminen saattaa johtaa tiedon pinnalliseen käsittelyyn, päässä alkaa lyödä tyhjää. Myös pitkästyminen on haitallinen tunne oppimiselle. Se saa huomion pois oppimisesta, heikentää tarkkaavaisuutta ja vähentää kiinnostusta. Oppimistilanteessa itseluottamuksen tukeminen ja kiinnostuksen herättäminen ovat tärkeitä asioita. Huomio tulisi kiinnittää oppilaiden vahvuuksiin, eikä heikkouksiin. Virheet tulee nähdä oppimisen mahdollisuuksina, eikä osoituksina tyhmyydestä. Oppijoiden välistä vertailua tulisi välttää.

Oppimisessa motivaatio on valtava voima, joka liikuttaa ihmistä monella tasolla. Motivoitunut ihminen lähestyy kiinnostuksen kohdettaan innostuneena ja saattaa kehittää siihen jopa intohimon. Motivaatio saa työn tuntumaan leikiltä, mutta motivaation puute saa leikinkin tuntumaan työltä. Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen tekeminen on itsessään palkitsevaa ja vie mukanaan. Sisäisesti motivoitunut ihminen ei tarvitse erillisiä palkkioita tai rangaistuksia toimiakseen. Ulkoisessa motivaatiossa taas ihmistä pitää houkutella toimimaan erilaisten palkkioiden tai rangaistusten avulla. Häntä voidaan myös syyllistää tai velvoittaa tekemään erilaisia asioita. Keskeisiä ulkoisen motivaation lähteitä ovat tentit ja palkkiot. Ulkoinen motivaatio voi kuitenkin muuttua sisäiseksi. Ihmisen on vaikea olla kiinnostunut asioista, joista hän ei tiedä mitään tai joissa hän uskoo olevansa huono. Esimerkiksi pakollinen kouluaine, mitä ei itse tulisi valinneeksi, saattaa parhaassa tapauksessa alkaa innostaa jos sitä opetetaan kiinnostavalla tavalla ja esimerkit ovat merkityksellisiä. Sisäisen motivaation syntyyn tarvitaan neljä tekijää: sopivan haastava tehtävä, riittävä pystyvyyden tunne, uteliaisuuden herääminen ja mielekäs asiayhteys. Ongelmalähtöinen oppiminen on hyvin motivoiva oppimisen muoto, sillä se toteuttaa usein kaikki nämä neljä tekijää.

Longan mukaan älykkyyteen ja geeneihin liittyvät kulttuuriset uskomukset ”kielipäästä” tai ”matematiikkapäästä”, liikunnallisesta tai musiikillisesta lahjakkuudesta aiheuttavat ahdistusta ja stressiä. Ne saattavat rajoittaa ihmisten toimintaa paljon enemmän kuin heidän todelliset taipumuksensa tai biologiset ominaisuutensa. Tieteellisesti ei ole löydetty näyttöä sille, että tietty geeni estäisi tai mahdollistaisi terveiden yksilöiden kehittymisen huipulle. Yksinkertaistava ja yksiulotteinen käsitys älykkyydestä tai lahjakkuudesta perittynä ja pysyvänä ominaisuutena saattaa rajoittaa ihmisten luottamusta omaan älylliseen kasvuunsa ja kehitykseensä. Menestyville opiskelijoille on tyypillistä kasvun ajattelutapa, jossa älykkyys nähdään harjoittelun avulla kehitettävänä taipumuksena. Tämän ajattelutavan mukaan omaan älylliseen kehitykseen voidaan vaikuttaa monella tavalla.

Motivaatiota ja oppimista voidaan tukea rakentavan palautteen avulla. Palautteen tulee olla informatiivista, eikä keskittyä pelkästään oikeisiin vastauksiin. Tärkeää on keskustella miten tiettyyn ratkaisuun on päädytty. Opiskelijan kannalta on motivoivaa asettaa tehtävä henkilökohtaisesti merkitykselliseen asiayhteyteen. Opettajan tulisi kuunnella opiskelijoiden kokemuksia ja kiinnostuksen kohteita. Opiskelijoiden tuntemus on motivaation kannalta todella tärkeää. Digitaalisen teknologian taidoissa kehittyneet opiskelijat hyötyvät erityisesti siitä, että teknologiaa käytetään hyödyksi myös opetuksessa. Autonomian ja itsemääräytymisen tunteita tukee lisääntynyt valinnanvara joko työtavoissa tai sisällöissä, mikä taas edistää oppimista.

Tavoitteiden asettelu ja strategioiden pohtiminen tulisi tehdä opiskelijoiden kanssa yhdessä. Yleensä yksi hyvä tapa on pilkkoa iso tavoite pienemmiksi osiksi ja aikatauluttaa se hyvin. Tämän lisäksi voi keksiä itselleen palkintoja ja taukoja, kun tietty asia on saatu tehtyä. Tämän strategian toimivuutta voi reflektoida jälkeenpäin. Yhteinen tavoitteiden asettaminen on tärkeää, sillä monet työrauhahäiriöt liittyvät ristiriitoihin opettajan ja oppilaan asettamien tavoitteiden välillä. Tavoitteiden asettaminen ja yhteisten sääntöjen sopiminen voi vähentää ongelmakäyttäytymistä huomattavasti. Longan mukaan hyvä nyrkkisääntö on käyttää kaksi kertaa enemmän aikaa kuuntelemiseen, kuin puhumiseen. Kun ihmiset kokevat tulleensa kuulluksi ja arvostetuiksi, heidän motivaatiollaan on tapana parantua.

Kirsti Longan kirja oli mielenkiintoinen paketti oivaltavaan oppimiseen. Oivaltamisen ilo on kaiken tehokkaan ja mielihyvää tuottavan oppimisen takana. Kirja muistutti hyvän vuorovaikutuksen ja tehokkaan oppimisen perusasioista: kunnioittamisesta, kuuntelemisesta, kiinnostumisesta, kannustamisesta ja kiittämisestä. Vaikka oppimisessa käytetään nykyään paljon erilaisia apuvälineitä, keskeisintä ei ole teknologia vaan osallistava ja innostava pedagogiikka. Lukiessani kirjaa koin paljon uusia oivalluksia. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirjasta sain työkaluja siihen, miten voin auttaa muita oppimaan, miten herätän kiinnostusta ja motivoin sekä itseäni, että opiskelijoita. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille opettajille ja opettajaopiskelijoille.

Opettaja 21/2015

                      Oman opettajuuden etsintä

Opettaja lehdessä Merja Männikkö kertoo omasta matkastaan sellaiseksi opettaja kertoo omasta matkastaan sellaiseksi opettajaksi, joka osaa löytää elämää taas työn ulkopuoleltpettajaksi, joka löytää elämää myös koulun ulkopuolelta ja tietää mihin omat rahkeet riittävät.

Männikkö lähti heti lukion jälkeen opiskelemaan opettajaksi ja hänen ensimmäinen luokkansa valmistumisen jälkeen oli varsin haastava. Luokan opettaja oli vaihtunut joka vuosi, joten lapset olivat melko levottomia. Männikkö kertoo miten hänen päänsä oli vielä silloin täynnä ideoita ja miten hän oli ”idealistinen kaunosielu”. Samaan aikaan hän kuitenkin jo alkoi kyseenalaistaa omia opintojaan. Hän joutui kyselemään itseltään, että mitä hyötyä hänen opinnoistaan oli ollut, kun hän ei tuntenut hallitsevansa tätä kyseistä luokkaa. Hän kertoo, että laski jo hyvin aikaisin syksyllä aikaa syyslomaan. Männikkö kertoo, että jotkut opettajat kyllä näkivät hänen vaikeutensa ja tarjosivat apuakin, mutta hän torjui sen, koska halusi näyttää että pärjää ja pystyy tähän. Hän saikin luokasta otteen keväällä, mutta sitten viransijaisuus oli ohi ja hän sai viran toiselta paikkakunnalta.

Uutta intoa täynnä ja työhönsä sitoutuneena Männikkö aloitti uudessa työssään. Hän kertoo, että hän oli edelleen idealistinen ja oli sitä mieltä, että koulu on paikka, jossa kaikki opettajat puhaltavat samaan hiileen. Hän kertoo, että uudessa työpaikassa hänelle annettiin erilaisia lisätehtäviä, joihin hän tarttui innoissaan.

Samoihin aikoihin Männikön perhe alkoi kasvaa ja hän synnytti neljä lasta kymmenessä vuodessa. Hän kuitenkin oli palannut nopeasti töihin jokaisen äitiyslomasijaisuuden jälkeen. Hän kertoo, miten vapaahetkiä oli vähän kun työmatkat jo yksistään veivät kaksi tuntia päivässä ja siihen päälle vielä lasten hoidosta haku. Männikkö sanoo, että eli kodin, työn ja päiväkodin kolmiossa, jossa hänen tuli joustaa, ei työn. Hän piti itseään korvaamattomana.

Työuran kestettyä noin kymmenen vuotta, alkoi Männikköä vaivata työn näköalattomuus. Tähän asti hän oli ollut aina opettaja, mutta nyt hän alkoi kysellä, että tässäkö tämä nyt oli, tätäkö se on loppuajankin? Hän kyllä halusi nähdä maailmaa ja yhteiskuntaa paremmin, monipuolisemminkin, mutta tunsi samalla itsensä niin tärkeäksi, ettei osannut lähteä työstään. Tätä ongelmaansa Männikkö hoiti niin, että teki entistä enemmän töitä. Hän onkin kiitollinen perheestään, sillä hän uskoo, että ilman perhettä hän olisi pitänyt itseään vain ja ainoastaan opettajana.

Männikkö itse sanoo, että hänestä tuli tämän johdosta oikea känkkäränkkä, jolla ei enää ollut yhtään työniloa. Hän oli myös masentunut ja heräili öisin vain miettimään asioita. Hän myös laihtui niin paljon, että työkaverit alkoivat kysellä, huolestua.

Vuonna 2006 Männikkö jäi vuorotteluvapaalle, jonka aikana hän ideoi ja etsi koko ajan uutta. Hän opiskeli musiikkiterapiaa ja verkostoitui kulttuuria alan ihmisten kanssa. Vuorotteluvapaan aikana Männikkö veti esteettömän tanssin työpajoja ja mietti miten voisi hyödyntää omaa osaamistaan jossain toisessa yhteydessä.

Syksyllä 2008 Männikkö palasi taas töihin, mutta paluu ei ollut pysyvä. Männikkö sairastui fyysisesti. Hän itse sanookin, että ihmisen kroppa on viisas, se pysäyttää ihmisen, jos ihminen itse ei sitä tajua.

Sairasloman aikana hän huomasi, että joustamaton koulutyö tuntui hänestä kivireen vetämiseltä. Hän päätti sairasloman aikana, että on aika rakastaa itseään ja miettiä, että jatkaako enää opettajana. Sairasloman jälkeen Männikkö jäikin opintovapaalle, jonka aikana hän opiskeli journalismia ja veti kulttuuriprojekteja.

Vuoden 2013 alussa Männikkö palasi töihin, mutta uusista lähtökohdista. Hän aloitti kolmen koulun resurssiopettajan, mutta työskentelee nyt yhdessä näistä kouluista. Sivutoimisesti hän vetää muun muassa ikäihmisten luovia tuokioita hoivakodeissa ja järjestää toiminnallista työnohjausta yhdessä ratkaisukeskeisen työnohjaajan kanssa.

Männikkö sanoo, että työn motivaation löytämiseen voi mennä vuosia, jos ensin on taistellut työn näköalattomuutta vastaan. Hän sanookin, että opettajilla ongelmana on, että työssä ei ole kunnon urakehitystä ellei sitten halua rehtoriksi. Männikkö kannustaakin tällöin opettajia vahvistamaan muita puoliaan kuin vain opettajuuttaan ja hakemaan energiaa niistä.

Männikkö itse on saanut voimaa kun on avannut ovia koulumaailman ulkopuolelle. Hän kehottaakin opettajia välillä pysähtymään ja hengähtämään ja erityisesti jos jotain ylimääräistä pyydetään tekemään, hän kehottaa nukkumaan yön yli ja päättämään vasta sitten.

Nykyään hän itse hyödyntää omaa luovuuttaan paremmin ja osaa suhteuttaa asioita paremmin. Nyt kun hän lähtee töistä ja sulkee työpaikan oven, hän samalla jättää myös työt sinne, ja suuntaa mielenkiintonsa uusiin asioihin.

 

Koivu P. 2015. Kun työinto hiipui. Opettaja 21/2015,14-17 

Opettaja lehti 29/2015

                      Liikunta kannattaa

Opettaja lehdessä kerrotaan neljästä eri näkökulmasta miten liikuntaa voisi lisätä tai miten se on edistänyt lasten oppimista. Minä keskityn tässä kirjoituksessa vain yhteen, joka kertoo miten liikunta edistää lasten oppimista ja keskittymistä. Se kertoo Turun Moision koulusta ja siellä työskennelleistä kahdesta erityisluokanopettajasta Johanna Lipankoskesta ja Perttu Helinistä.

Helin teki maaliskuussa erityisopettajaopintoja, johon kuului interventio tehtävä. Helinin ajatuksena oli testata kuukauden aikana, miten paljon joka-aamuinen hikiliikunta parantaisi erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden keskittymis- ja oppimiskykyä. Lenkkeily valikoitui lajiksi, koska se on helppoa ja edullista. Lenkkeilyyn osallistuivat Helinin omat kuudesluokkalaisensa ja Liponkosken muutama viidesluokkalainen.

Suunnitelma lähti käyntiin siitä, että ensin kysyttiin asiasta vanhemmilta ja oppilailta, kävisikö suunnitelma heille. Myös rehtorilta kysyttiin lupa siihen, että he saivat ottaa aikaa muista oppiaineista aamun lenkkeilylle. Lenkkeily nimittäin vei aamusta yhden oppitunnin verran, kun ensin juostiin puolentunnin reitti ja sitten vielä venyteltiin ja käytiin suihkussa.

Hien virratessa heti aamulla, saivat oppilaat siitä kaiken hyödyn koulupäivän aikana. Huomattiin, että niin keskittyminen, käytös, itseohjautuvuus kuin oppimistuloksetkin paranivat nopeasti. Esimerkiksi ruokalaan siirtyminen onnistui paremmin, kun oppilaat olivat rauhallisia ja pystyivät kuuntelemaan ohjeita. Tunneilla myöskään opettajien aika ei mennyt kurinpitoon ja turhaan sähläämiseen, kun oppilaat pystyivät keskittymään paremmin. Myös oppilaat itse huomasivat muutoksen keskittymisessään ja kokivat sitä kautta onnistumisen kokemuksia. Vanhemmatkin kertoivat, että oppilaiden uni parani ja ruoka maistui paremmin kuin ennen. Bonuksena tuli myös joidenkin oppilaiden innostus lenkkeilyyn.

Kuukauden jälkeen huomattiin myös, että oppilaiden kunto oli kohonnut niin, että kahden kilometrin lenkki muuttui kolmeksi kilometriksi. Lenkkeily ei myöskään ollut pelkkää lenkkeilyä vaan oppilaat mittasivat lenkin matkaa älypuhelinsovelluksillaan ja pitivät päiväkirjaa kokemuksistaan. Lenkkeilyn yhteydessä saattoi myös jutella ihmisen fysiologiasta ja tarkkailla samalla niitä muutoksia, joita luonnossa tapahtuu.

Kokeilun loputtua nähtiin, että oppilaiden keskittymisvaikeudet palasivat. Tästä syytä Liponkoski onkin päättänyt, että järjestää uuden juoksukuukauden keväällä. Helin työskentelee nykyään laaja-alaisena erityisopettajana. Molemmat opettajat, Liponkoksi ja Helin toivovat, että tällaisesta halvasta ja yksinkertaisesta asiasta tulisi valtakunnallinen käytäntö.  Liponkoski myös huomauttaa, että tällainen ilmiöpohjainen oppiminen vastaa uuden oppimissuunnitelman vaatimuksia

Useat tutkimukset osoittavat, että liikunta edistää oppimista. Monissa suomalaisissa tutkimuksissakin on tullut ilmi, että liikkuvat lapset menestyvät koulussa paremmin kuin vähän liikkuvat lapset. Amerikkalaisissa tutkimuksissa taas on havaittu, että kahdeksasluokkalaiset oppilaat saivat 20 minuutin hengästyttävän liikunnan jälkeen matematiikan testissä parempia tuloksia kuin ne lapset, jotka olivat istuneet 20 minuuttia.

Onko sitten Juha Sipilä tutustunut noihin tutkimuksiin, mutta hänen halituksensa on päättänyt, että lisätään tunti liikuntaa kaikkien peruskoululaisten päivään. Ajatuksena on, että liikuntatuntien määrä ei nouse, mutta liikuntaa lisätään välitunneille ja opetukseen. Tämä hallituksen päätös tuo Liikkuva koulu- ohjelman kaikkiin peruskouluihin. Myös jotkut lukiot ja ammatilliset oppilaitokset ovat kokeilemassa tätä ohjelmaa.

Minä, sohvaperuna, sain taas monta syytä tuntea syyllisyyttä liikkumattomuudestani. Tiedä miten hyvin minun omatkin opiskeluni menisivät eteenpäin kun vain liikuttaisin ruhoani hiukan enemmän.

Kirjoitus sai minut kyllä miettimään, että varmasti moni opettaja ottaisi sen, että juoksisi oppilaiden kanssa aamulla puolituntia ja lapset olisivat sen jälkeen rauhallisempia ja keskittyneempiä kuin joutuisivat koko päivän työskentelemään lasten kanssa, joiden keskittyminen ja käytös ovat koko päivän haastavaa.

 

Kurvinen, M. 2015. Vipinää kinttuihin. Opettaja 29/2015, 16-20. 

Ohajustyön opas,Yhteistyössä kohti toimijuutta

Vehviläinen Sanna, Gaudeamus Oy, Tallinna 2014

Tämä kirja antoi vastauksia useaan Opetus- ja ohjaamisharjoittelu- aihealueen kysymyksiin sekä Pedagogiset lähestymistavat- aihealueen ydinkysymyksiin. Jälkimmäisen alueen kysymyksiin paneudun tässä erityisesti. Näistä erityisesti seuraavaan kysymykseen:

• Miten pedagoginen ratkaisu ja opiskelijoiden monenlaisuus vaikuttaa tavoitteiden asetteluun, menetelmien ja sisältöjen valintaan ja arviointiin?

Kun pohditaan oppijuutta ja ohjaamista, on tutkimassani kirjassa moniin asioihin syvällistä tietoa. Kirjassa esitellään neljä tärkeää ohjauksen suuntautumistapaa. Näitä ovat kannatteleva-, tutkiva-, ongelmanratkaisu- ja opettamisorientaatiot. Ohjaus vaatii näiden kolmen ensimmäisen suuntien moninaista hallintaa ohjaamisessa. Neljäs suuntautumistapa käsittää oppimisen opetuksen. Orientaatio tarkoittaa tietyn tilanteen toimintalinjaa. Orientaation mukaan valitaan kuhunkin tilanteeseen sopivat erityiset toimintatavat.

Kolme ensimmäistä ohjauksen suuntautumistapaa keskittyvät ohjauksen reaktiivisiin keinoihin. Näillä työskentelymuodoilla katsontasuunta on ohjattavan lähtökohdista käsin. Näitä työmuotoja ovat kannatteleva-, tutkiva- ja ongelmaratkaisuorientaatio, jossa ohjaavaa opettajaa pyydetään kuuntelemaan ohjattavaansa. Samoin myös havaitsemaan tilanteet ja tulkitsemaan niitä rauhassa. Ohjauksen interventioon eli väliintuloon keskityttiin kirjassa tutkivasta näkökulmasta käsin.

Neljäs eli opettamisorientaatio katsoo asiaa toisesta suunnasta eli kuinka ohjauksessa voidaan toimia proaktiivisesti eli ennakoivasti. Tällöin ohjaus edistää oppimisprosessia. Näitä tarvitaan muun muassa kaikessa ennakoitavassa ohjaamisessa. Seuraavaksi esittelen nämä kirjan keskeisimmät orientaatiomuodot liittäen ne pedagogisiin ratkaisuihin, tavoitteihin, menetelmiin, sisältöön ja arviointiin. Tärkeä on tässä kohdin huomata, että mihinkään näistä ei kannata jäädä kiinni vaan niitä käytetään ristiin. Tärkeä on kuitenkin tietää, mistä pohja kullekin orientaatiolle syntyy, jolloin eri menetelmiä pystyy säätelemään ja käyttämään eri kohdissa ja tarkoituksenmukaisesti. Ohjauksessa voidaan käyttää niitä toimintatapoja, joita työssä käytetään tai tarvitaan. Muun muassa annetaan palautetta, joka tukee työskentelyä tai tuotosta parempaan, asiantuntijamaiseen toimintatapaan. Metodin kannattaa valita siten, että se vastaa eli toimii.

Kannatteleva orientaatio:

Tämä muoto on lähellä psykoterapiaa ja tuo esille tunnepitoiset asiat ja yleensä läsnäolon sekä eräänlaisen toisen ihmisen empatiataidon. Itseä on vaikea analysoida ilman toisen ihmisen apua. Itselle voi olla lempeä ja myös kriittinen, mutta myös hyväksyä jonkin tilanteen omaan tietoisuuteen tai kehotietoisuuteen eli mindfulnessiin. Kannatteleva orientaatiomuotoa käytetään prosessivetoisessa orientaatiossa esimerkiksi työnohjauksessa. Tässä orientaatiossa keskitytään osoittamaan oppijan kuulemista ja empaattista hyväksyntää. Tässä keskitytään äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin, jotka toimivat kuuntelemisen ja hyväksynnän viestintänä. Myös peilaavia puheenvuoroja ja tunnetilojen tukemista käytetään tilanteissa. Tätä käytetään monesti jonkun asian aloituksessa, jotta aloitus saadaan vastaanottavaisemmaksi. Pelkästään läsnäolotaitoa tässä hetkessä ja tarkkaavaisuuden opettelua voidaan aluksi opetella. Hyväksynnällä ja kaikkien tasavertaisella kohtelulla eli inkluusiolla on tässä vahva vaikutus. Ohjaajalla on näissä suuri merkitys. Ohjaajan on hyvä olla lempeä, rauhallinen ja aikaa antava sekä hyväksyvä, kiinnostunut, empaattinen ja ei väheksyvä. Näitä taitoja voidaan harjoitella muun muassa läsnäoloa, katsomalla puhujaa silmiin; oman ohjauksen päämäärän ei tarvitse saavuttaa siten kuin ohjaaja on suunnitellut; ehdottaa mietintähetkeä yms.

Tutkiva orientaatio:

Tätä muotoa käytetään prosessivetoisessa orientaatiossa esimerkiksi tutkimustyön ohjauksessa. Orientaatiotilanteessa tutkitaan asiaa eri suunnilta ja eri ulottuvuuksilta. Toisin sanoen asiaa kartoitetaan. Tässä orientaatiossa on oletus, että käsiteltävä asia on monimutkainen ja arkisesta ajattelusta kaukana. Keinoja tämän orientaation hyödyntämiseen on muun muassa tutkivien kysymysten esittäminen, jolla halutaan saada tietoa ns. lypsettyä ulos. Saatuja tietoja lajitellaan ja käsitellään sekä etsitään niille merkitystä. Esimerkiksi tutkitun puheen painotukset, tauot yms. puheen muutokset. Tutkivan otteen avulla ohjaaja pystyy opettamaa oppijoille tutkimuskohteiden havainnointia. Psykodynaaminen, tunnedynaaminen, sosiodynaaminen, ratkaisukeskeinen, uraohjauksellinen yms. perustuva tutkiminen. Ohjaaja pystyy kerronnalla ja peilaavalla puheella sekä monina kysymyksinä saamaan aikaan tutkivan otteen. Näin saadaan selville asioita joita voidaan syventää rikastuttavilla kysymyksillä kuten muun muassa tarkennuksilla. Myös erilaisilla näkökulmilla ja ongelman kartoittamisen kautta saadaan uutta tietoa esille. Myös ”entä vielä”-kysymykset tuovat yleensä lisää tietoa.

Ongelmanratkaisuorientaatio:

Tätä muotoa käytetään tulos- ja tuotosvetoisessa orientaatiossa kuten opinnäytteessä. Käytännössä asiakas tuo ongelman ratkaistavaksi. Tarkoitus on oppia löytämään ja ratkaisemaan ongelmia. Tämä kehittää toimintaa ja opettaa pääsemään eroon ongelmista niiden ratkaisemisen kautta. Ratkaisua voidaan hakea tekemällä haastattelukysymyssarjoja ongelman kartoittamiseksi. Myös neuvot, suositukset ja muut puheenvuorot ohjaajalta oppijalle ovat ongelmaratkaisuorientaatiota. Neuvo ja palaute on tärkeitä vuorovaikutuksen työkaluja ohjauksessa. Ongelmanratkaisuorientaatio tulee vastaan myös, kun suunnitellaan uutta työvaihetta. Näitä kutsutaan työskentelyongelmiksi ja jonka välityksellä etsitään vastauksia, jotka ovat juuri noita neuvoja, suosituksia ja ehdotuksia. Neuvominen on tällöin sellaista toimintaa, jonka päämääränä on asiantuntijatiedon välittäminen oppijan tiedon ja päätöksenteon tueksi. Jos neuvoja annetaan muuten, se koetaan ei toivottuna ja kyseenalaistaa ammattilaisuuttamme. Neuvoilla ehdotetaan oppijalle toimintavaihtoehtoja ja sillä osallistutaan ongelmaratkaisuun. Ne myös antavat apua ja tukea. Kysymällä ohjattavalta itseltään, päästään asiaan sisään ja käyttämällä ohjattavan ideoita saadaan hyvä neuvo aikaiseksi. Palautteen antamisessa kannatetaan käytettäväksi hampurilaismallia eli ensiksi kehuvaa palautetta ja siten kritiikkiä ja lopuksi kehuvaa. Kritiikki tulisi olla konkreettista jolla ohjattava voi parantaa työtänsä. Palautteen kannattaa myös perustella ja ymmärtämisen varmistaa.

Opettamisorientaatio:

Tätä muotoa käytetään, kun oppimistoimintaa suunnitellaan ennakoivasti esimerkiksi opetustilanteessa ja on hyvin lähellä ongelmanratkaisuorientaatiota. Asioita vain katsotaan toiselta suunnalta, eli kuinka ohjausta voidaan ennakoida. Opettamisorientaatio jäsentää ohjausprosessia etukäteen suunnitellusti. Ennakoivia keinoja ovat muun muassa erilaisia malleja, pelejä ja tehtäviä. Näiden on tarkoitus helpottaa ja hahmottaa opeteltavaa asiaa. Myös tällöin selkeytyy, mitä on tarkoitus oppia ja millaisessa ohjaamisessa tähän kehitytään sekä millaisia toimintoja se edellyttää. Tätä sanotaan usein ohjatuksi oppimisprosessiksi. Tällöin oppija voi käyttää aikaisempia taitoja ja opetella uusia. Ennakoitavaa ohjausta voidaan käyttää kokeilevana toimintana, jossa tunnistetaan erilaisia ohjauksen ongelmia ja kehittää niihin ratkaisuja. Ratkaisulla tuetaan opiskeluprosesseissa työskentelyä. Ohjausta voidaan kehittää rakenteiden tasolla opintosuunnitelmien, laatujärjestelmien ja kehittämishankkeiden aikana. Kuitenkin tavanomaisempaa on pienempien ongelmien selvittäminen. Eli ongelman kohde selvitettävä, niin tiedetään millä tasolla liikutaan ja opetetaan. Myös ongelman prosessikohdan löytyminen auttaa opettamisessa. Näin päästään ongelmaratkaisuun. Tässäkin tilanteessa hienovarainen ja lempeä lähestymien ja ymmärtäminen, myötäeläminen neuvomisessa mukana oppijalle.