Opettaja 21/2015

                      Oman opettajuuden etsintä

Opettaja lehdessä Merja Männikkö kertoo omasta matkastaan sellaiseksi opettaja kertoo omasta matkastaan sellaiseksi opettajaksi, joka osaa löytää elämää taas työn ulkopuoleltpettajaksi, joka löytää elämää myös koulun ulkopuolelta ja tietää mihin omat rahkeet riittävät.

Männikkö lähti heti lukion jälkeen opiskelemaan opettajaksi ja hänen ensimmäinen luokkansa valmistumisen jälkeen oli varsin haastava. Luokan opettaja oli vaihtunut joka vuosi, joten lapset olivat melko levottomia. Männikkö kertoo miten hänen päänsä oli vielä silloin täynnä ideoita ja miten hän oli ”idealistinen kaunosielu”. Samaan aikaan hän kuitenkin jo alkoi kyseenalaistaa omia opintojaan. Hän joutui kyselemään itseltään, että mitä hyötyä hänen opinnoistaan oli ollut, kun hän ei tuntenut hallitsevansa tätä kyseistä luokkaa. Hän kertoo, että laski jo hyvin aikaisin syksyllä aikaa syyslomaan. Männikkö kertoo, että jotkut opettajat kyllä näkivät hänen vaikeutensa ja tarjosivat apuakin, mutta hän torjui sen, koska halusi näyttää että pärjää ja pystyy tähän. Hän saikin luokasta otteen keväällä, mutta sitten viransijaisuus oli ohi ja hän sai viran toiselta paikkakunnalta.

Uutta intoa täynnä ja työhönsä sitoutuneena Männikkö aloitti uudessa työssään. Hän kertoo, että hän oli edelleen idealistinen ja oli sitä mieltä, että koulu on paikka, jossa kaikki opettajat puhaltavat samaan hiileen. Hän kertoo, että uudessa työpaikassa hänelle annettiin erilaisia lisätehtäviä, joihin hän tarttui innoissaan.

Samoihin aikoihin Männikön perhe alkoi kasvaa ja hän synnytti neljä lasta kymmenessä vuodessa. Hän kuitenkin oli palannut nopeasti töihin jokaisen äitiyslomasijaisuuden jälkeen. Hän kertoo, miten vapaahetkiä oli vähän kun työmatkat jo yksistään veivät kaksi tuntia päivässä ja siihen päälle vielä lasten hoidosta haku. Männikkö sanoo, että eli kodin, työn ja päiväkodin kolmiossa, jossa hänen tuli joustaa, ei työn. Hän piti itseään korvaamattomana.

Työuran kestettyä noin kymmenen vuotta, alkoi Männikköä vaivata työn näköalattomuus. Tähän asti hän oli ollut aina opettaja, mutta nyt hän alkoi kysellä, että tässäkö tämä nyt oli, tätäkö se on loppuajankin? Hän kyllä halusi nähdä maailmaa ja yhteiskuntaa paremmin, monipuolisemminkin, mutta tunsi samalla itsensä niin tärkeäksi, ettei osannut lähteä työstään. Tätä ongelmaansa Männikkö hoiti niin, että teki entistä enemmän töitä. Hän onkin kiitollinen perheestään, sillä hän uskoo, että ilman perhettä hän olisi pitänyt itseään vain ja ainoastaan opettajana.

Männikkö itse sanoo, että hänestä tuli tämän johdosta oikea känkkäränkkä, jolla ei enää ollut yhtään työniloa. Hän oli myös masentunut ja heräili öisin vain miettimään asioita. Hän myös laihtui niin paljon, että työkaverit alkoivat kysellä, huolestua.

Vuonna 2006 Männikkö jäi vuorotteluvapaalle, jonka aikana hän ideoi ja etsi koko ajan uutta. Hän opiskeli musiikkiterapiaa ja verkostoitui kulttuuria alan ihmisten kanssa. Vuorotteluvapaan aikana Männikkö veti esteettömän tanssin työpajoja ja mietti miten voisi hyödyntää omaa osaamistaan jossain toisessa yhteydessä.

Syksyllä 2008 Männikkö palasi taas töihin, mutta paluu ei ollut pysyvä. Männikkö sairastui fyysisesti. Hän itse sanookin, että ihmisen kroppa on viisas, se pysäyttää ihmisen, jos ihminen itse ei sitä tajua.

Sairasloman aikana hän huomasi, että joustamaton koulutyö tuntui hänestä kivireen vetämiseltä. Hän päätti sairasloman aikana, että on aika rakastaa itseään ja miettiä, että jatkaako enää opettajana. Sairasloman jälkeen Männikkö jäikin opintovapaalle, jonka aikana hän opiskeli journalismia ja veti kulttuuriprojekteja.

Vuoden 2013 alussa Männikkö palasi töihin, mutta uusista lähtökohdista. Hän aloitti kolmen koulun resurssiopettajan, mutta työskentelee nyt yhdessä näistä kouluista. Sivutoimisesti hän vetää muun muassa ikäihmisten luovia tuokioita hoivakodeissa ja järjestää toiminnallista työnohjausta yhdessä ratkaisukeskeisen työnohjaajan kanssa.

Männikkö sanoo, että työn motivaation löytämiseen voi mennä vuosia, jos ensin on taistellut työn näköalattomuutta vastaan. Hän sanookin, että opettajilla ongelmana on, että työssä ei ole kunnon urakehitystä ellei sitten halua rehtoriksi. Männikkö kannustaakin tällöin opettajia vahvistamaan muita puoliaan kuin vain opettajuuttaan ja hakemaan energiaa niistä.

Männikkö itse on saanut voimaa kun on avannut ovia koulumaailman ulkopuolelle. Hän kehottaakin opettajia välillä pysähtymään ja hengähtämään ja erityisesti jos jotain ylimääräistä pyydetään tekemään, hän kehottaa nukkumaan yön yli ja päättämään vasta sitten.

Nykyään hän itse hyödyntää omaa luovuuttaan paremmin ja osaa suhteuttaa asioita paremmin. Nyt kun hän lähtee töistä ja sulkee työpaikan oven, hän samalla jättää myös työt sinne, ja suuntaa mielenkiintonsa uusiin asioihin.

 

Koivu P. 2015. Kun työinto hiipui. Opettaja 21/2015,14-17