Elävä peilisali- aikuisten pedagogiikkaa oppimassa on Timo Laineen ja Anita Malisen vuonna 2009 toimittava teos, jossa esitellään aikuiskouluttajien pedagogisen opintojen opintokokonaisuuden toteutusta ja toimintatapoja. Teos on monella tapaa mielenkiintoinen ja auki kirjoittaa hyvin aikuiskoulutuksessa esiin tulevia asioita. Tässä blogissa tuon esille kuinka teoksen mukaan opintojen suunnittelussa voidaan huomioida oppimisen yksilöllisyys ja opiskelijoiden autonomisuus. Blogi käsittelee hermeneuttista kehää sekä toiminnalliset rakenteita, jotka tukevat autonomisuuden kasvua ja taitojen kehittymistä.
Teoksen mukaan oppimisen runko rakentuu toiminnasta, kokemuksesta ja reflektioista.
 |
| Oppimisen hermeneuttinen kehä |
Opiskelun perustana on opiskelijan oma pedagoginen toiminta. Onnistuessaan tässä tulee koulutuksessa tarjotut tiedolliset ja taidolliset ainekset liittyä opiskelijan omaan toimintaan hermeneuttisella kehällä. Tätä voidaan kutsua oppimisen omakohtaistumisen periaatteeksi. Tavoitteena on, että oman toiminnan tutkimisesta syntyvä uusi ymmärrys tuottaisi myös uudenlaisia toiminatatapoja. Hermeneuttisessa kehässä oppiminen alkaa oman toiminnan ja siitä nousseiden kokemusten reflektioista ja päätyy parhaimmillaan takaisin omaan uudistuneeseen toimintaan. Koulutus tulee suunnitella siten, että se luo hyviä edellytyksiä, rakenteita ja keinoja oman työn tutkimiseen eli mahdollistaa oppijan kulkemisen omalla hermeneuttisella kehällä. Hermeneuttisella kehällä ei ole tarkoituksenmukaista vain omien toiminta-, kokemis- ja ajattelurakenteiden kehässä kiertäminen, sillä toisten kokemukset, näkemykset ja teoriat antavat uusia näkökulmia ja rikastuttavat oman toiminnan arviointia.
Jokaisella oppimistilanteeseen tulevalla ihmisellä on elämänhistoria ja hänen taustansa vaikuttaa oppimiseen. Yksilön suhteessa maailmaan on kaksi erisuuntaista tiedon rakentumisen reittiä, jotka ovat omat välittömät kokemukset sekä toisilta ihmisiltä saadut valmiit tiedot. Koulutuksessa tulee huomioida oppijoiden yksilöllisyys ja rakentaa sellaisia toiminnallisia rakenteita, joiden avulla uskotaan päästävän tavoitteisiin. Periaatteiden pitäisi tukea sekä autonomisuuden kasvua ja taitojen kehittymistä että jokaisen omia henkilökohtaisia osatavoitteita. Näitä periaatteita voivat olla oppimisen omakohtaistuminen, tutkiva asenne ja dialogisuus.
Omakohtaisuus ja ihmisenä kasvaminen liittyvät oppimisessa läheisesti toisiinsa. Omakohtaisuus tarkoittaa kaikkea sellaista asennoitumista ja ajattelua, minkä kokee itselleen läheiseksi, omaksi ja tutuksi. Omakohtaisuus oppimisessa tarkoittaa sitä, että opittava asia otetaan omakohtaiseen käsittelyyn. Oppimisen omakohtaisuuden vastakohtana on ulkokohtainen oppiminen, joka liittyy suorituskeskeiseen opiskeluasenteeseen. Jotta oppiminen omakohtaistuu, opittavien asioiden tulee konkretisoitua eli tulla opiskelijan omaksi toimintakykyisyydeksi; tämän ymmärtäisin niin, että omakohtaistunut tieto auttaa opinnoissa eteenpäin, hyödyttää arkista oppimista ja vaikuttaa myös toimintaan. Omakohtainen, välitön kokemus syntyy vain siten, että toimimme kehollisesti aistien tässä ja nyt, ja että maailma jäsentyy meille kokemuksessa. Keho oppii toimiessaan ja kehollinen ymmärrys on perustaltaan sanatonta ja tiedostamatonta. Kehollinen ymmärrys muuttuu tietoiseksi ymmärrykseksi kun sitä reflektoidaan ja sanallistetaan ja sitä kautta sitä voi myös oppia ja opettaa. Itsetuntemus taas jäsentää kaikkea dialogissa muilta saatua tietoa, eli itsetuntemuksen lisääminen tukee uuden tiedon syntyä ja omakohtaistumista. Itse oppiminen näyttäytyy oppijan vastuuna ja velvollisuutena, ja opiskelijaa omaan ajatteluun kannustamalla hänen autonomiaansa tuetaan. Ohjaajan tulee vetäytyä taka-alalle opetustilanteessa kun tavoitteena on opetuksen omakohtaistuminen; opiskelu tapahtuu itseä varten.
Omakohtaisuuden lisäksi tutkivuudella tavoitellaan uutta, syvällisempää ymmärrystä opittavasta asiasta. Tutkivuus edellyttää reflektoivaa otetta käsiteltävään asiaan ja kykyä kyseenalaistaa sekä asioita että siihen liittyviä näkökulmia. Tutkivuus tulee siitä, että esimerkiksi tutkii omaa toimintaansa ja kokemuksiansa, jotta tiedostaa omat työtapansa vaikkapa opettajana. Laine toteaakin, että tutkiva asenne on laajasti ottaen halua ja pyrkimystä ymmärtää aiempaa paremmin maailmaa ja itseään sen osana. Tutkivuus syntyy siitä, kun toiminta ja kokemus johtavat ymmärtämiseen, ymmärtäminen dialogiin toisten kanssa eli koetun reflektioon, pohtiminen johtaa uuden ymmärryksen soveltamiseen ja sitä kautta tutkivuus tuottaa taas toimintaa ja uusia kokemuksia. Laineen ja Malisen mukaan tärkeää tutkivuuden kehittymisessä on oman ajattelutaidon kehittäminen (esimerkiksi omia työtapoja tiedostamalla ja tutkimalla), itsetuntemuksen kasvu, irrottautuminen tavoista ja totutusta, valmiiden mallien hylkääminen ja avoimuus tutkittavaa asiaa kohtaan.
Teoksessa Laine toteaa, että omakohtaistuva ja tutkiva oppiminen ovat kytköksissä sosiaalisiin suhteisiin. Oppimista ei tule ymmärtää pelkästään opiskelijan suhteena opittavaan tietoainekseen eikä oppijan suhteena omaan kokemusmaailmaansa. Opitut asiat hahmottuvat opiskelijoille useinkin sen mukaan, millaisissa ihmisten välisissä suhteissa opiskelu tapahtuu. Ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita voidaan kuvata dialogisuuden ja monologisuuden käsitteillä. Dialogisuus voidaan kääntää vastavuoroisuudeksi, ja monologisuudella viitataan yksisuuntaisiin suhteisiin. Dialogissa yhdessä ajatteleminen on oman ajattelun ja toisten ajattelun välistä yhteyttä. Yhdessä ajattelemisessa jokainen osallistuu omalla äänellään ja oman henkilöhistoriansa myötä rakentuneen merkitysperspektiivinsä kautta. Dialogissa syntyy sellaista ajattelun kehittymistä, johon kukaan dialogiin osallistuva ei yksin pystyisi saavuttamaan. ”Vastavuoroinen keskustelu syntyy ajatusketjuista, joissa osallistujat kehittelevät ja jatkavat edellä esitettyjä ajatuksia, saavat niistä virityksiä ja oivalluksia”.
Yhdessä ajattelemisen lisäksi vastavuoroisiin suhteisiin kuuluu vahvasti halu ymmärtää itseä ja omaa toimintaansa realistisesti sekä halu ymmärtää toista ihmistä. Onnistuneeseen dialogiin tarvitaan myös läsnäoloa, avoimuutta, aitoa kuuntelemista ja kysymistä. Esimerkiksi dialogissa aidolla läsnäololla tarkoitetaan kiinnostusta toisten puheeseen, toisten kuuntelemista ja vastaamista juuri keskustelun aiheena olevaan. Edellä luetellut onnistuneen dialogin vaatimukset tukevat myös oppimista. Vastavuoroinen keskustelu kehittää luovan ajattelun lisäksi myös taitoa ajatella kriittisesti ja reflektoivasti. Dialogiset suhteet edellyttävät ihmisiltä halua aitoon keskinäiseen yhteyteen. Aidon keskinäisen yhteyden syntyyn tarvitaan sille sopiva ilmapiiri. Sopiva ilmapiiri on sellainen, jossa osallistuja voi olla oma itsensä eikä hänen tarvitse pelätä tai hävetä osallistumistaan dialogiin. Ohjaajalla on suuri merkitys sopivan ilmapiirin rakentamisessa. Lisäksi dialogisuuteen pyrittäessä ohjaajan olisi hyvä esittää kysymyksiä sen sijaan että hän tarjoaa valmiita vastauksia. Vastavuoroisuuteen pyrkivät ohjaajat vetäytyvät taka-alalle antaen näin tilaa opiskelijoiden välisen yhteyden muodostumiselle.
Kirjassa pohdittiin moniulotteisesti aikuisten oppimista ja ihmistä oppijana. Kannattaa tutustua kirjaan, jos haluaa kehittää omaa näkemystään aikuisopiskelijoiden yksilöllisyyden havainnoimisesta ja siitä miten syvällinen oppiminen aikuisuudessa tapahtuu. Kirjassa esitellyt toimintatavat on yhdistettävissä tähän meidän koulutuskokonaisuuteen ja on myös siksi mielenkiitoinen kirja luettavaksi. Itselleni entisestään vahvistui näkemys vastavuoroisesta oppimisesta ja siitä, että oppijan pitää olla oppimisen keskiössä. Hänellä on oppimisen velvollisuus ja vastuu. Opettajan rooli on tukea erilaisin toimintatavoin oppijaa pääsemään tavoitteiseensa.
Lähde: Laine, T & Malinen A. 2009. Elävä peilisali. Aikuisten pedagogiikkaa oppimassa. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Jokaisella oppimistilanteeseen tulevalla ihmisellä on elämänhistoria ja hänen taustansa vaikuttaa oppimiseen. Yksilön suhteessa maailmaan on kaksi erisuuntaista tiedon rakentumisen reittiä, jotka ovat omat välittömät kokemukset sekä toisilta ihmisiltä saadut valmiit tiedot. Koulutuksessa tulee huomioida oppijoiden yksilöllisyys ja rakentaa sellaisia toiminnallisia rakenteita, joiden avulla uskotaan päästävän tavoitteisiin. Periaatteiden pitäisi tukea sekä autonomisuuden kasvua ja taitojen kehittymistä että jokaisen omia henkilökohtaisia osatavoitteita. Näitä periaatteita voivat olla oppimisen omakohtaistuminen, tutkiva asenne ja dialogisuus.
Omakohtaisuus ja ihmisenä kasvaminen liittyvät oppimisessa läheisesti toisiinsa. Omakohtaisuus tarkoittaa kaikkea sellaista asennoitumista ja ajattelua, minkä kokee itselleen läheiseksi, omaksi ja tutuksi. Omakohtaisuus oppimisessa tarkoittaa sitä, että opittava asia otetaan omakohtaiseen käsittelyyn. Oppimisen omakohtaisuuden vastakohtana on ulkokohtainen oppiminen, joka liittyy suorituskeskeiseen opiskeluasenteeseen. Jotta oppiminen omakohtaistuu, opittavien asioiden tulee konkretisoitua eli tulla opiskelijan omaksi toimintakykyisyydeksi; tämän ymmärtäisin niin, että omakohtaistunut tieto auttaa opinnoissa eteenpäin, hyödyttää arkista oppimista ja vaikuttaa myös toimintaan. Omakohtainen, välitön kokemus syntyy vain siten, että toimimme kehollisesti aistien tässä ja nyt, ja että maailma jäsentyy meille kokemuksessa. Keho oppii toimiessaan ja kehollinen ymmärrys on perustaltaan sanatonta ja tiedostamatonta. Kehollinen ymmärrys muuttuu tietoiseksi ymmärrykseksi kun sitä reflektoidaan ja sanallistetaan ja sitä kautta sitä voi myös oppia ja opettaa. Itsetuntemus taas jäsentää kaikkea dialogissa muilta saatua tietoa, eli itsetuntemuksen lisääminen tukee uuden tiedon syntyä ja omakohtaistumista. Itse oppiminen näyttäytyy oppijan vastuuna ja velvollisuutena, ja opiskelijaa omaan ajatteluun kannustamalla hänen autonomiaansa tuetaan. Ohjaajan tulee vetäytyä taka-alalle opetustilanteessa kun tavoitteena on opetuksen omakohtaistuminen; opiskelu tapahtuu itseä varten.
Omakohtaisuuden lisäksi tutkivuudella tavoitellaan uutta, syvällisempää ymmärrystä opittavasta asiasta. Tutkivuus edellyttää reflektoivaa otetta käsiteltävään asiaan ja kykyä kyseenalaistaa sekä asioita että siihen liittyviä näkökulmia. Tutkivuus tulee siitä, että esimerkiksi tutkii omaa toimintaansa ja kokemuksiansa, jotta tiedostaa omat työtapansa vaikkapa opettajana. Laine toteaakin, että tutkiva asenne on laajasti ottaen halua ja pyrkimystä ymmärtää aiempaa paremmin maailmaa ja itseään sen osana. Tutkivuus syntyy siitä, kun toiminta ja kokemus johtavat ymmärtämiseen, ymmärtäminen dialogiin toisten kanssa eli koetun reflektioon, pohtiminen johtaa uuden ymmärryksen soveltamiseen ja sitä kautta tutkivuus tuottaa taas toimintaa ja uusia kokemuksia. Laineen ja Malisen mukaan tärkeää tutkivuuden kehittymisessä on oman ajattelutaidon kehittäminen (esimerkiksi omia työtapoja tiedostamalla ja tutkimalla), itsetuntemuksen kasvu, irrottautuminen tavoista ja totutusta, valmiiden mallien hylkääminen ja avoimuus tutkittavaa asiaa kohtaan.
Teoksessa Laine toteaa, että omakohtaistuva ja tutkiva oppiminen ovat kytköksissä sosiaalisiin suhteisiin. Oppimista ei tule ymmärtää pelkästään opiskelijan suhteena opittavaan tietoainekseen eikä oppijan suhteena omaan kokemusmaailmaansa. Opitut asiat hahmottuvat opiskelijoille useinkin sen mukaan, millaisissa ihmisten välisissä suhteissa opiskelu tapahtuu. Ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita voidaan kuvata dialogisuuden ja monologisuuden käsitteillä. Dialogisuus voidaan kääntää vastavuoroisuudeksi, ja monologisuudella viitataan yksisuuntaisiin suhteisiin. Dialogissa yhdessä ajatteleminen on oman ajattelun ja toisten ajattelun välistä yhteyttä. Yhdessä ajattelemisessa jokainen osallistuu omalla äänellään ja oman henkilöhistoriansa myötä rakentuneen merkitysperspektiivinsä kautta. Dialogissa syntyy sellaista ajattelun kehittymistä, johon kukaan dialogiin osallistuva ei yksin pystyisi saavuttamaan. ”Vastavuoroinen keskustelu syntyy ajatusketjuista, joissa osallistujat kehittelevät ja jatkavat edellä esitettyjä ajatuksia, saavat niistä virityksiä ja oivalluksia”.
Yhdessä ajattelemisen lisäksi vastavuoroisiin suhteisiin kuuluu vahvasti halu ymmärtää itseä ja omaa toimintaansa realistisesti sekä halu ymmärtää toista ihmistä. Onnistuneeseen dialogiin tarvitaan myös läsnäoloa, avoimuutta, aitoa kuuntelemista ja kysymistä. Esimerkiksi dialogissa aidolla läsnäololla tarkoitetaan kiinnostusta toisten puheeseen, toisten kuuntelemista ja vastaamista juuri keskustelun aiheena olevaan. Edellä luetellut onnistuneen dialogin vaatimukset tukevat myös oppimista. Vastavuoroinen keskustelu kehittää luovan ajattelun lisäksi myös taitoa ajatella kriittisesti ja reflektoivasti. Dialogiset suhteet edellyttävät ihmisiltä halua aitoon keskinäiseen yhteyteen. Aidon keskinäisen yhteyden syntyyn tarvitaan sille sopiva ilmapiiri. Sopiva ilmapiiri on sellainen, jossa osallistuja voi olla oma itsensä eikä hänen tarvitse pelätä tai hävetä osallistumistaan dialogiin. Ohjaajalla on suuri merkitys sopivan ilmapiirin rakentamisessa. Lisäksi dialogisuuteen pyrittäessä ohjaajan olisi hyvä esittää kysymyksiä sen sijaan että hän tarjoaa valmiita vastauksia. Vastavuoroisuuteen pyrkivät ohjaajat vetäytyvät taka-alalle antaen näin tilaa opiskelijoiden välisen yhteyden muodostumiselle.
Kirjassa pohdittiin moniulotteisesti aikuisten oppimista ja ihmistä oppijana. Kannattaa tutustua kirjaan, jos haluaa kehittää omaa näkemystään aikuisopiskelijoiden yksilöllisyyden havainnoimisesta ja siitä miten syvällinen oppiminen aikuisuudessa tapahtuu. Kirjassa esitellyt toimintatavat on yhdistettävissä tähän meidän koulutuskokonaisuuteen ja on myös siksi mielenkiitoinen kirja luettavaksi. Itselleni entisestään vahvistui näkemys vastavuoroisesta oppimisesta ja siitä, että oppijan pitää olla oppimisen keskiössä. Hänellä on oppimisen velvollisuus ja vastuu. Opettajan rooli on tukea erilaisin toimintatavoin oppijaa pääsemään tavoitteiseensa.
Lähde: Laine, T & Malinen A. 2009. Elävä peilisali. Aikuisten pedagogiikkaa oppimassa. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti