KASVATUSPSYKOLOGINEN NÄKÖKULMA OPETTAMISESSA

Tässä tekstissä keskityn tarkastelemaan niitä näkökulmia, joita kasvatus- ja kehityspsykologia tuovat opettajan työhön. Valitsin tarkasteltavaksi teokseksi Lehtisen ja Kuusisen (2001) julkaiseman teoksen Kasvatuspsykologia. Tämä on itselleni tuttu kirja aikaisempien kasvatustieteen opintojen parista, mutta se soveltuu hyvin myös tähän tarkoitukseen tuomaan kasvatuspsykologista näkökulmaa opettamiseen ja ohjaamiseen liittyen.

Suoritan oman opetus- ja ohjaamisharjoitteluni keväällä ensimmäisen vuoden merkonomiopiskelijoiden parissa, jotka ovat iältään pääsääntöisesti 16-17-vuotiaita. Tämän vuoksi keskityn tässä tekstissä tarkastelemaan nuoren ihmisen kehitystä.

Elämänkaarinäkökulma

Elämänkaarinäkökulmalla tarkoitetaan ihmisen kasvua ja kehitystä syntymästä kuolemaan saakka. Ihmisen elämä voidaan käsittää yksilöllisenä kaarena, josta voidaan erottaa eri ikäkausille ominaisia biologisia, psykologisia ja sosiaalisia kehitysvaiheita. Ihmisen elämänkulku etenee syntymästä kuolemaan toisistaan erottuvina vaiheina. Kussakin ihmisen ikävaiheessa tulee vastaan uusia kehittymisen tarpeita. Ihmisen elämänkaaren eri vaiheet voidaan jakaa varhaislapsuuteen, keskilapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhenemiseen. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 17-20.)

Elämänkaaren eri vaiheet

Erik H. Eriksonin persoonallisuusteoria kuvaa yksilön minän kehittymistä ja muutosta. Eriksonin persoonallisuusteoria kattaa koko ihmisen eliniän. Teoria sisältää kahdeksan eri vaihetta ja näissä eri vaiheissa Erikson kuvaa yksilön persoonallisuuden kehitystä. Eriksonin teorian mukaan ihminen määrittää minäänsä eli persoonaansa suhteessa menneeseen sekä tulevaan. Joikaisessa vaiheessa yksilö kohtaa psykososiaalisen kriisin. Psykososiaalisella kriisillä tarkoitetaan siirtymää eli sellaista hetkeä, jolloin yksilön kehityksen täytyy edetä tavalla tai toisella. Kriisin lopputulos voi olla myönteinen tai kielteinen. Myönteinen kehitys tapahtuu silloin, kun myönteiset elämykset ovat vahvempia kuin kielteiset. Yksilö voi kuitenkin käsitellä kaikissa vaiheissa myös edellisen vaiheiden prosesseja, joten kehityksen lopputulos ei aina ole ennalta määrätty missään teorian vaiheessa. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 28-30.)

Nuoruus

Nuori alkaa pohtia itseään, sitä millainen hän on ja millaisena muut hänet näkevät. Nuori alkaa pohtia minuuttaan ja itseään sekä arvomaailmaansa. Eriksonin teorian viides kehitysvaihe sijoittuu nuoruusikään. Tämän vaiheen vastapareina toimivat identiteetin löytämisen vs. roolihämmennyksen jatkumisen muodostama kasvuprosessi. Identiteetti kuvaa ihmisen persoonallisuutta ja vastaa kysymykseen siitä ”kuka ja millainen minä olen?”. Eriksonin mukaan nuoruusiässä ihmisen minä muuttuu ja hän tavallaan luo itselleen uuden minän. Minän muuttuminen liittyy nuoruusiän kehitykseen ja biologisen kypsymisen aikaansaamaan ruumiin muuttumiseen. Nämä asiat yhdessä yksilöön kohdistuvien odotusten ja vaatimusten sekä sosiaalisen ympäristön kanssa saavat aikaan minän muuttumisen. Nämä tekijät käynnistävät identiteettikehityksen prosessin, jonka tuloksena lapsuus päättyy ja yksilö tunnistaa itsensä ainutkertaiseksi yksilöksi. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 31-32.)

Myönteinen kehitystulos näkyy Eriksonin teorian mukaan siinä, että yksilö kokee löytäneensä itsensä ja on sinut itsensä kanssa. Hänellä on tunne, että muut hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on. Hän kykenee tehdä elämässään tärkeitä valintoja esim. koulutukseen, työelämään, harrastuksiin ja sosiaaliseen suhteisiin liittyvissä asioissa. Hän pystyy myös toimia omien arvojensa mukaisesti. Kielteinen kehitystulos tässä vaiheessa näkyy siten, että yksilö ei koe tuntevansa itseään, hän ei pysty tekemään tärkeitä elämäänsä koskevia valintoja ja oma minä tuntuu vieraalta. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 29,32.)

Amerikkalainen Roger Gould on myös tutkinut aikuistuvan nuoren psyykkistä kehitystä. Gouldin teorian mukaan nuoren on kehittyäkseen korvattava lapsuudessa vanhemmilta saatu uskomusjärjestelmä ja säännöt sellaisella moraalisella ja ideologisella järjestelmällä, joka tuntuu omalta. Nuorelle täytyy syntyä tunne siitä, että hän on oman elämänsä herra. Yksilön on vapauduttava tietyistä uskomuksista pystyäkseen muuttumaan. Gouldin teorian mukaan nuori hylkää omien vanhempiensa maailmankuvan noin 16-22 vuoden välillä. Tällöin tapahtuu nuoren minätietoisuuden kehitys. Gouldin mukaan nuoren on otettava psyykkinen irtiotto vanhemmistaan pystyäkseen muodostamaan oman identiteetin sekä uskomus- ja arvomaailman. Irtiotto omista vanhemmista on nuorelle suuri asia, joka voi tuntua pelottavalta ja aiheuttaa ahdistusta. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 34-35.)

Daniel Levinsonin elämänkaariteorian mukaan varhaisaikuisuuteen siirtymisen jakso ajoittuu 17-22 ikävuosien välille. Levinsonin elämänkaariteorian mukaan minän muuttuminen edellyttää nuoren kasvamista erilliseksi lapsuuden perheestään sekä minän uudelleen arviointia vastaamaan aikuiselämän vaatimuksia. Elämänrakenne sisältää Levinsonin teoriassa yksilön kulloisenkin elämän perustekijät eli sosiokulttuurisen maailman, ihmissuhteet, osallistumisen ympäröivään maailmaan sekä yksilön tavat määrittää itsensä. Levinson piti tärkeänä aikuistuvan nuoren kuvitelmaa tai unelmaa (dream) itsestään aikuisena. ”Dream” on eräänlainen kuvitelma siitä, millaisena yksilö näkee elämänsä aikuisena. ”Dream” sisältää kuvitelmat ammatista, työurasta, perheestä ja yksilön elämästä aikuisena aikuisten maailmassa. Levinsonin teorian mukaan ”dream” on kuin haaste, jota kohti nuori menee ja hän pyrkii toteuttamaan ”dreamin” erilaisilla valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Levinsonin mukaan yksilön tyytyväisyys elämäänsä vaikuttaa siihen, vastaako hänen elämänsä ”dreamin” sisältöä. Elämänrakenteen ja ”dreamin” täytyy olla keskenään riittävästi sopusoinnussa, että yksilö kokee elämän hallittavaksi. (Lehtinen & Kuusinen 2001, 35-36.)

Teorioiden käyttökelpoisuus nykyään

Opettajan on hyvä tiedostaa erilaisia kasvatuspsykologisia teorioita, koska niiden avulla voidaan myös koulumaailmassa ymmärtää ja selittää ihmisen käyttäytymistä ja hänen tekemiään ratkaisuja. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin nuoriin, joiden koulumenestys on heikko tai joilla on oppimisvaikeuksia. Tällaiset nuoret joutuvat helposti negatiivisen palautteen kohteeksi ja he kokevat paljon epäonnistumista. Näissä tilanteissa olisi äärimmäisen tärkeää, että nuoren potentiaali ja ne asiat, missä nuori on hyvä, nostettaisiin myös esille. Tulisi muistaa, että nuoren täytyy saada enemmän myönteisiä elämyksiä kuin kielteisiä, että lopputuloksena voi olla myönteinen kehitystulos.

LÄHDE

Lehtinen, E & Kuusinen, J. 2001. Kasvatuspsykologia. Helsinki: WSOY.