Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous.

 

Suuntaan nyt kulkuni hiukan oman mukavuusalueeni ulkopuolelle tai loikkaan alueelle, joka ei ole minulle tuttu ja käsittelen Järvilehdon ajatuksia pelien merkityksestä oppimiseen.

Järvilehto kirjoittaa, että jokainen tietää, että mikäli lapsi tai aikuinen tylsistyy, hän ei kiinnitä huomiota opittavaan asiaan, jolloin hän ei myöskään opi. Peli, hyvä opetusvideo tai innostunut opettaja taas voivat olla juuri niitä asioita, jotka kiinnittävät lapsen huomion, tällöin oppiminen on hauskaa. Oppiminen on enemmän kuin vain ulkoaoppimista.

Järvilehdon mukaan viime vuosina tieteellisissä tutkimuksissakin on tullut esille, että oppijat pystyivät hämmästyttäviin suorituksiin iästä, lähtökohdista ja kulttuuritaustasta huolimatta, kun he uppoutuivat heitä kiinnostaviin videoihin, pelaavat pelejä ja käyttävät mobiililaitteita tiedon hankinnassa. Heillä on sisäinen motivaatio oppia ja he samalla itse ohjaavat omaa oppimistaan, heillä on autonomia kokemus omasta oppimisestaan.

Järvilehdon mukaan tietokonepelit ovat motivaation ja innostumisen kannalta yksi parhaiten suunnitelluista työkaluista.  On hyvin mahdollista, että ne ovat myös ihanteellinen alusta oppimiselle. Pelien kautta on esimerkiksi mahdollista tyydyttää omia tarpeitaan. Ne toimivat optimaalisena alustana pelaajan tarpeiden tyydyttämiselle. Peleissä tapahtuva tyydyttämisen tarpeet ovat myös paljon johdonmukaisempaa, välittömämpää ja toistuvampaa kuin oikeassa elämässä.

Tarpeiden tyydyttämisen välittömyys tarkoittaa esimerkiksi, että aina kun tunnet tarvetta osaamisen tunteen tyydyttämiseen, otat vain puhelimen esiin ja alat ampua linnuilla sikoja. Oikeassa elämässä tällaisten välittömien tarpeiden tyydyttäminen on hankalaa.

Tarpeiden tyydyttäminen johdonmukaisuus taas, että pelit tyydyttävät tarpeita melko ennalta arvattavasti. Tosi elämässä pomo voi yhtä äkkiä määrätä sinut ylitöihin tai jalkapallo- ottelu perutaan huonon sään vuoksi, mutta peleissä tyytyväisyys on melko taattua. Videopelit eivät petä pelaajaa. Super Mario pelissä esimerkiksi ei Koopa- kuningas jätä yhtä äkkiä pöydälle lappua, että ” Mario- Taistellaan myöhemmin” ja lähde itse lounaalle.

Tarpeiden tyydyttämisen toistuvuus taas tarkoittaa, että pelit tarjoavat heti kättelyssä varsinaisen tarpeiden tyydytyksen noutopöydän. Tosielämässä ihminen saattaa kokea onnistumisen tunteen vasta pitkän projektin jälkeen ja silloinkin vain hetken, kun taas pelissä onnistumisen tunnetta voi kokea monta kertaa.

Tietokonepelit tarjoavat selkeitä tavoitteita, välittömästi saatava palautetta, tasapainoa haasteiden ja taitojen välillä sekä mahdollistavat sen, että ihminen kokee vahvaa läsnäolon tunnetta. Sisällön laadukkuus yhdistettynä motivoivaan ja puoleensa vetävään käyttöliittymään, tekee oppimisesta tehokasta, nopeaa ja pysyvää.

Mitä oppimispeli sitten on? Järvilehdon mukaan, toimintapelien pelaamisen on todistettu kohentavan pelaajien tarkkanäköisyyttä, joten tästä näkökulmasta kaikki pelit ovat oppimispelejä. Hän kuitenkin tarkentaa, että oppimispeli on peli, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti toimia pelin kehittäjien valitseman oppimissisällön kanavana. Yksinkertaisimmillaan oppimispelit ovat muunnelmia klassisista tehtävistä, kuten peruslaskutoimituksista ja kirjainten tunnistamisesta. Oppimisprosessi on pelillistetty ottamalla käyttöön tyypillisiä pelielementtejä, esimerkiksi tasot ja pisteytys. (Järvilehto 2014, 134)

Pitää kuitenkin muistaa että oppimispelit eivät ole täysin ongelmattomia. Yksi ongelma, Järvilehdon mukaan on, että tällä hetkellä ne vielä ovat hyvin epätasaisia. Eikä monessakaan niissä ole pedagogisia tavoitteita. Hänen mukaansa pelien laatu tulee kuitenkin lähivuosina kasvamaan ja jo nyt parhaat oppimispelit tarjoavat mielettömiä mahdollisuuksia oppimiseen. On kuulemma mahdollista löytää hyviä oppimispelejä jo nyt, mutta se vaatii paljon vaivaa, kun pitää selailla sovelluskauppoja, pelisivustoja ja arvosteluja.

Tällä hetkellä oppimispelien ongelman on myös se, että huolimatta siitä, että ne ovat toteutukseltaan hyvin korkeatasoisia, niiden pelikokemus itsessään latistuu nopeasti. Ongelma tuntuu olevan, että pelit yrittävät opettaa liikaa. Oppijan mielenkiinto katoaa, pelaaminen ei ole enää hauskaa.

Huolimatta siitä, että Järvilehto liputtaa hyvin oppimispelien puolesta, hän ei unohda täysin perinteistäkään oppimistyyliä. Hänen mukaansa oppimispelit yhdessä muiden oppimistapojen kanssa, saattava luoda perustan massiivisen oppimisen vallankumoukselle. Hän uskoo, että oppijasta tulee tällöin itseohjautuva ja hänellä on sisäinen halu, motivaatio oppia. Minä ainakin annoin hänelle pisteet tästä ajatuksesta. Hän ei jyrännyt oppimispeli ajatuksillaan muita oppimisen tapoja heti alleen.

Myönnän, että olin ehkä enemmän kuin vain hiukan skeptinen aloittaessani lukemaan Järvilehdon kirjaa, enkä ole päässyt siitä skeptisyydestä täysin vieläkään. Kirja itsessään oli mielenkiintoinen, helppoluinen ja ymmärrettävä. Ehkä kuitenkin itse vain jaan ”vanhan kansan” ajatusmaailman, että ei oppiminen voi olla aina hauskaa ja että aina ei pitäisi olla vallalla ajatus, että kaikki heti, minulle nyt. Järvilehto korosti lähes koko kirjan alusta loppuun sitä, miten oppimisen pitää olla hauskaa.

En kiellä, etteikö oppimispelien käyttö opetuksessa olisi hyvä idea ja varmasti ne tulevat lisääntymään koko ajan. Kuten Järvilehtokin sanoi, että kouluissa tabletit tulevat yleistymään ja oppimispelejä aletaan käyttämään koko ajan enemmän. Minä vain en ehkä usko tai halua uskoa, että niistä tulisi ihan niin laajasti käyttöön, mitä hän uskoo.

Myönnän kyllä, tietysti hiukan vastahakoisesti, että minua todellakin kiinnostaisi pelata jotain Järvilehdon mainitsemista oppimispeleistä, nähdä ovatko ne niin hyviä kuin hän väittää.

Kirja oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Mikäli joku haluaa saada vinkkejä hyvistä oppimispeleistä, kannattaa lukea tämäkin kirja. Järvilehto kertoo kirjassaan hyvistä ja huonoista oppimispeleistä, niiden ominaisuuksista.

 

Järvilehto , L. 2014. Hauskan oppimisen vallankumous. Bookwell Oy: Juva