Seniorit & Elävä peilisali

Luin kirjan "Elävä peilisali - aikuista pedagogiikka oppimassa". Kirjan ovat toimittaneet vuonna 2009 Timo Laine ja Anita Malinen. Kirja kertoo aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot -opintokokonaisuuden toteutuksesta Jyväskylän yliopistossa. Opintojen keskeisin tavoite oli mielestäni totunnaisten ja tuttujen pedagogisten ajattelu- ja toimintatapojen muutos tai uudelleenarviointi. Keskeisessä roolissa ovat myös hermeneuttinen kehä, dialogisuus ja jatkuva reflektointi.

Valitsin näkökulmakseni OK2-jakson keskeisistä kysymyksistä sen, miten opettaja voi ottaa huomioon opiskelijoiden yksilölliset lähtökohdat opiskeluun. Mielestäni tämä näkökulma tukee myös omaa opettajaharjoitteluani, jonka suoritan senioriopiskelijoiden parissa. Heidän lähtökohtansa ja tarpeensa opiskeluun ovat moninaiset.

Iältään opiskelijani voisivat olla isovanhempiani tai ainakin vanhempiani. He ovat syntyneet pääsääntöisesti 1925-1945 luvuilla. He ovat eläneet kovin erilaisen elämän kuin minä, koska he edustavat sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja nousun sukupolvea. Heillä on usein jonkinlainen muistikuva tai kokemus sodasta, pulasta ja puutteesta. Jos kokemus ei ole henkilökohtainen, se rakentuu lapsuuden muistojen tai omien vanhempien kertomien kokemusten ympärille. Heillä ei välttämättä ole ollut mahdollisuutta käydä kouluja tai opiskella, vaikka se olisikin ollut oma toive. Olen työssäni opettajana kuullut monenlaisia elämäntarinoita senioriopiskelijoiltani. Usein niissä korostuu perhe ja työ, mutta näkökulma on erilainen kuin omalla sukupolvellani.

Tony Dunderfelt mainitsee kirjassaan ”Elämänkaaripsykologia”, että nykyajattelun mukaan 60-vuotias ei ole vanhus. Suomalaisten elinikä on pidentynyt ja hyvä terveydenhuolto on edesauttanut sitä. Dunderfelt esittelee kirjassaan tilastoja, joiden mukaan vuonna 2030 noin joka neljäs ihminen Suomessa on yli 65-vuotias. Yli 80-vuotiaat ovat useissa maissa nopeimmin kasvava väestöryhmä. Eläkeläisistä ja ikääntyneistä tulee siis yhä merkittävämpi ryhmä. Mielestäni heidän aktiivisuutensa tulisi huomioida paremmin yhteiskunnassa ja tarjota heille enemmän palveluita kulutettaviksi.

Dunderfelt tuo esiin senioreiden elämänintoa.”Nykyään puhutaan kolmannesta ikäpolvesta. Sillä tarkoitetaan virkeiden seniori-ikäisten sukupolvea, joka on vahvasti elämässä kiinni, matkustelee, opiskelee ja on vuorovaikutuksessa muiden kanssa. On ehdotettu, että tämän kolmannen iän jatkoksi tarvitaan nimitys neljäs sukupolvi hyvin vanhoille ja toimintakyvyiltään heikentyneille ihmisille.” (Dunderfelt Tony, 2011, 204.)

Miten sitten minä voisin omassa työssäni senioreiden opettajana ottaa paremmin heidän erilaiset lähtökohtansa huomioon? Elävä peilisali -kirjassa korostettiin yksilöiden tiedon eri lähteitä: ”Jokaisella oppimistilanteeseen tulevalla ihmisellä on elämänhistoria – ja hänen taustansa vaikuttaa oppimiseen. Kokonaisvaltainen oppimisen ymmärtäminen edellyttää, että oppija asetetaan elämänsä kokonaiskehyksiin. Sen avulla löydämme erilaisia oppimisen reittejä ja muotoja.” (Laine & Malinen, 2009, 111.)

Kirjassa mainitaan myös kasvatuksen merkitys yksilön uskomusmaailman muotoutumiseen. Omilla opiskelijoillani korostuu elämänhistoria ja taustat oppimisessa. Itse pidän tärkeänä sitä, että olen perehtynyt aikaisempiin vuosikymmeniin paitsi historiallisten tapahtumien kautta, myös sen sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Se auttaa minua ymmärtämään opiskelijoitteni lähtökohtia. Esimerkiksi pelkästään opetus ja koulukulttuuri on ollut kovin erilainen heidän lapsuudessaan kuin omassani.

”Kokemuksen ei-kielelliset, elämykselliset ja arvotunteelliset merkitykset, jotka perustuvat aistihavaintoihin ja kehollisuuteen, vaikuttavat syvällisesti siihen, kuinka tutuksi ja merkitykselliseksi muodostuu oma suhteemme koettavaan asiaan. Kokemus vaikuttaa pelkkää kielellistä määrittelyä syvemmin. Kokemuksessa elämän rikkaus, erilaisuus ja moninaisuus ovat kaikkinensa läsnä, toisin kuin ilmiön kielellisessä haltuunotossa ja lokeroinnissa, jossa vain kuvataan kokemusta.” (Laine & Malinen, 2009, 114-115.)

Opimme tietoa toisiltamme. Luemme, selaamme internettiä, katsomme televisiota, kuuntelemme radioa ja vastaanotamme valmista tietoa. Media tarjoaa meille tiedon niin sanotusti valmiissa paketissa. Hahmotamme maailmaa myös omien kokemusten kautta. Tässä kohdin nostaisin esille myös aikaisemmat kokemukset opettavasta aiheesta. Törmään usein siihen, että oppilaani aiemmat kokemukset ovat kovin negatiivisia. Silloin pyrin juurikin kokemuksellisuuden kautta korjaamaan aiempia negativiisia kokemuksia. Haluan, että oppilas saa onnistumisen tunteen.

Elävä peilisali -kirjassa tuotiin esiin myös dialogisuutta. Koen sen itse myös tärkeäksi omassa työssäni. Opettajalla on erittäin suuri merkitys ryhmän ilmapiirin rakentamisessa. Hän voi helposti tahtomattaankin estää dialogisen ilmapiirin syntymisen. Kirjan mukaan suora opettaminen estää tai katkaisee opiskelijoiden yhteisen ajattelun. Sen sijaan suositeltavaa olisi esittää enemmin kysymyksiä, kuin tarjota valmiita vastauksia. Dialogisuuteen pyrkivän opettajan tulisi enemmin siirtyä taka-alalle ja antaa tila opiskelijoiden puheelle. Pidän itsekin dialogisuutta tärkeänä, koska se luo kokemuksia.

Nostan vielä kohdan Dunderfeltin ”Elämänkaaripsykologiasta”: ”Vaikka siis fyysinen kunto voi olla heikko ja sosiaalinen toiminta estynyttä, voidaan tältä tieteelliseltä pohjalta ajatella, että yksilön kokemus voi olla suotuisa tai jopa erinomainen…. Näin tulee ymmärrettäväksi, että ikääntyvällä voi olla henkilökohtainen kokemus elämän merkityksellisyydestä ja että hänessä voi vielä syntyä uusia voimavaroja.” (Dunderfelt, 2011, 205.)

Lähteet:

Toim. Timo Laine ja Anita Malinen, Elävä peilisali – aikuista pedagogiikkaa oppimassa

Tony Dunderfelt, Elämänkaaripsykologia

~~~~~~~~~~

Pirita Nurmi